Hitaasti koronteenikuplaan hiipivä toivo laukaisi itkettävän ikävän

Aitiopaikka-blogin ensimmäinen vuosi muodostui hyvin erilaiseksi kuin etukäteen suunniteltiin.
Laura Kuivalahti
Turun Kaupunginteatterissa muistutettiin turvaväleistä viime syksynä.

Kollega kurkisti työhuoneeni ovesta puolisentoista vuotta sitten ja kysyi, haluaisinko pitää blogia Maaseudun Tulevaisuuden verkkosivuilla. Vastausta ei tarvinnut pitkään miettiä, joten kun kaikki tekniset vipstaakelit saatiin kuntoon muutamaa kuukautta myöhemmin, Aitiopaikka avasi ovensa.

Punoin viikkokaupalla suuria suunnitelmia omaa pikkuruista tonttiani varten. Toimittajan työssä nousee usein mieleen asioita, jotka eivät mahdu varsinaisiin juttuihin, mutta jotka mieluusti jakaisi eteenpäin. Ympäri Suomea juttukeikoilla suhatessa näkee asioita, joista haluaa ehdottomasti kertoa muillekin. Ajattelin, että Aitiopaikka tarjoaisi kiikarit, joiden läpi pääsisi kurkistelemaan kiinnostavimpiin näyttelyihin sekä kulttuurimaailman kulissien taakse.

Me kaikki tietysti tiedämme, mitä sitten tapahtui. Ensimmäinen blogikirjoitus ilmestyi maaliskuun lopussa ja heti toisessa tekstissä kerroin tavoista, joilla ihmiset ovat kurottaneet kohti toisiaan yli turvavälien. Siinä ei paljon näyttelyitä kierretty tai juttukeikoilla juostu.

Kotiin lukittautuminen on ainakin omalla kohdallani alleviivannut kulttuuririentojen tärkeyttä. Ennen koronaa sanoin eläväni kulttuuriruuhkavuosia, sen verran tiiviisti kulutin iltaisin teattereiden ja konserttisalien penkkejä. Outoon tilanteeseen sopeutui silti yllättävän nopeasti, mutta nyt kun toiveikkaasti odotan omaa rokotevuoroani, alan huomata, millainen lohkare elämästäni on korona-aikana pudonnut pois.

Istahdin tänä keväänä pitkästä aikaa etäteatterin ääreen. Seinäjoelta lähetetty Peppi Pitkätossu alkoi kurkistuksella teatterin aulaan. Omaksi yllätyksekseni aloin itkeä. Tyhjyyttään kumiseva teatteriaula muistutti niistä lukemattomista kerroista, jolloin olen puristanut pääsylippuani pohtien pitäisikö vielä kuitenkin liittyä naistenhuoneeseen kiemurtelevaan ikuisuusjonoon. Miten olinkaan unohtanut sen kutkuttavan tunnelman ja iloisen puheensorinan? Nyt kun muistin tuon kaiken, ikävä iski aivan uudella voimalla.

Ensi viikolla me Helsingissä majailevat pääsemme pitkän odotuksen jälkeen haahuilemaan kirjastoissa hyllyjen väleihin. Voin melkein kuulla, kuinka hyllyissä odottavat kirjat hurraavat onnellisina, kun niiden takakansia hivelevät jälleen uteliaiden lukutoukkien sormet. Ja jos jossain ilakoidaan, niin lastenosastolla! Kirjastojen ilmatilassa tulee varmasti sinkoilemaan niin paljon puhdasta riemua, että sitä voisi vaikka purkittaa tulevaa marraskuuta varten.

Samalla kun moni suuri tapahtuma lykkääntyy edelleen ensi vuodelle, jaksan uskoa siihen, että askel kerrallaan pääsemme nauttimaan taiteesta ja kulttuurista livenä. Tuoksukoon käsidesi ja kahiskoon maskit, kunhan voimme taas liittyä innosta pulisevaan jonoon pääsylippua puristaen.

Kuten ehkä hieman haikeasta sävystä voi päätellä, on tämän tekstin myötä tullut aika laskea Aitiopaikan esirippu alas. Toivon kovasti, että kyseessä on vain pitkähkö väliaika, jonka jälkeen voimme palata taas virtuaaliseen aitioomme. Siihen asti toivon jokaiselle sylikaupalla voimallista lukuvirettä sekä ihania kulttuuririentoja!