Blogivieras: Kollegojen kunnioitus hukassa

Pitääkö rytistä kunnolla, ennen kuin sääntöjä kiristetään ja niitä aletaan noudattaa, kysyy Ravinetin blogivieras Ami Laaksonen.

Suomalaista raviurheilua vaivaa moni asia, mutta yksi näkyy lähes päivittäin kaviourilla. Vastustajien, kilpakumppanien, eläinten kunnioituksen puuttuminen. Sen sallivat Suomen löperöt ravikilpailusäännöt ja tuomaritoiminnan vetelyys.

Koska valtaosa ohjastajista kunnioittaa vastustajia ja sääntöjä, on ehkä syytä nimetä muutama pahin, joilta kunnioitus on kovasti hukassa. Tuomas Pakkanen on Lappeenrannan suurkilpailun jälkeen (taas) kaikkien huulille. Jarmo Saarela on silti se pahin, joka vetelee surutta olemattomiinkin rakoihin luottaen siihen, että kaveri väistää.

Entä jos joku ei jonain päivänä väistä? Mitä silloin tapahtuu?

Kolari, seurauksena ehkä jonkun omistaman hevosen jalan katkeaminen tai vammautuminen, puhumattakaan henkilövahingoista. Pitääkö rytistä kunnolla, ennen kuin sääntöjä kiristetään ja niitä aletaan noudattaa? Ihan turha kuvitella, etteikö tällä menolla kohta rytise kunnolla.

Suomessahan noudatetaan linjaa, jonka mukaan hylätessä on pystyttävä aukottomasti todistamaan, että häiriö vaikutti tulojärjestykseen.

Linja on aivan hölmö. Ensinnäkään se pystytään äärimmäisen harvoin aukottomasti todistamaan. Toiseksi hylkäyksen peruste ei voi olla se, mitä häiriöstä seuraa, vaan itse teko.

Huippuammattilaiset osaavat nuo röyhkeydet ja tekevät niitä koska tietävät nykyisen tuomarilinjan. Ari Moilanen ei ole edellä mainittujen kuskien kaltainen röyhkimys, mutta käyttää kaikki porsaanreiät hyväkseen. Katsokaa vaikka Lappeen T76-ravien kultadivisioona  (Lähtö 7) ja sen viimeiset 250 metriä. Moilanen tulee puhtaasti maalisuoralla kolmannelta radalta toiselle ja sulkee johtavan selässä juoksevan Oniriquen kiritilan.

Sanktio? Ei mitään.

Moilanenhan on mestari näissä loppusuoran kaistanvaihdoissa. Ajokki painaa aina sinne, missä pahin uhkaaja on. Surullisen harvoin huippukuski saa tempuistaan sääntöjen edellyttämää sakkoa tai ajokieltoa.

Suomessa ainoastaan Vermo (varauksella Jokimaa) on rata, jossa pyritään kunnioittamaan eläinten ja ihmisten turvallisuutta antamalla signaali, että hylkäys on herkässä ja sakko napsahtaa nopeasti.

Jonkun verran Ruotsin raveja seuraavana voin verrata, että siellä vastaavia tapahtuu äärimmäisen harvoin. Erittäin harvoin kuskit työntävät kärryt olemattomaan rakoon ja raivaavat itselleen tilaa. Virheitä sattuu, mutta niistä hylätään erittäin herkästi ja päälleajosta seuraa kovia sanktioita.

Siinä syy, miksi ruotsalainen ajokulttuuri on suomalaista paljon siistimpää ja toista kunnioittavampaa. Puuttuuko meiltä halu, ymmärrys vai uskallus tiukentaa sanktioita ja rangaista törkytempuista herkemmin? Koska kaikilta ohjastajilta tätä kunnioitusta ei tunnu löytyvän, se on saatava aikaan kovemmilla sanktiolla ja uskalluksella hylätä häiritsevistä kaistanvaihdosta nykyistä herkemmin.

Ami Laaksonen

Kirjoittaja on raviurheilua laidasta laitaan vuodesta 1984 harrastanut toimittaja, joka toivoo Suomeen enemmän ravivedonlyöjiä ja parempia hevosia.