25-vuotias Varjo on ratsastuskouluyrittäjä Katri Mennalalle korvaamaton työkaveri – luotettavat suomenhevoset ovat hevosmarkkinoiden kysytty aarre

Ratsastuskouluyrittäjä tarvitsee menestyäkseen hyviä ja luotettavia hevosia, tietää kenttäratsastuksessakin kilpaillut Katri Mennala. Varjo on tehnyt tuntihevosena yli 20 vuoden työuran. Se käy tunneilla viitenä päivänä viikossa, mutta lähtee yhä töihin mielellään. Kuva: Sanne Katainen

25-vuotias ruuna kävelee portille vastaan korvat hörössä. Tässä se on, hevosmaailman aarre. Suomenpienhevonen Vihurin-Varjo ei ole nopea. Se ei hyppää korkealle eikä tee kouluradalla lennokkaita laukanvaihtoja.

Silti se on ratsastuskouluyrittäjä Katri Mennalalle korvaamattoman arvokas.

Mennalan ratsutilalla Saakosken kylällä asuva ruuna on opettanut satoja ihmisiä ratsastamaan.

Varjo tietää monet tuntihevoselle tärkeät asiat ilman, että niitä on sille erikseen opetettu. Kuten sen, että oma vauhti pitää sovittaa ratsastajan taitoihin.

Kun pieni lapsi nostetaan selkään ja Varjolle sanotaan laukka, se nostaa laukan varovasti ja etenee askel kerrallaan. Jos lapsi horjahtaa, ruuna siirtyy käyntiin.

Kun ratsastajalla on enemmän osaamista, myös Varjolta alkaa löytyä vauhtia.

Estetunneilla ruuna on vakiokalustoa. ”Se vaan katsoo että 'ai, este!' ja menee yli”, Katri kertoo.

”Varjo on nokkela hevonen, muttei käytä älyään negatiivisesti”, kehuu ratsastuksenopettaja Päivi Raskinen.

Hyvän tuntihevosen löytäminen voi olla yhtä vaikeaa kuin ripeäkinttuisen juoksijan.

Markkinoilta löytyy kyllä sähäköitä ratsuja, tulevaisuuden tähtiä ja estetykkejä. Kohtuuhintaiset luottopelit ovat kuitenkin kortilla. ”Alkeistuntihevosia on vaikea löytää”, Katri virkkoo.

Tätiratsuille on enemmän kysyntää kuin tarjontaa, kertoo Jaana Kannisto Suomenratsut ry:stä.

Juuri tätiratsuille olisi käyttöä myös ratsastuskouluissa. Ne ovat rauhallisia eläimiä, joiden hötkyilyherkkyys on matala.

”Jos potentiaalinen tätiratsu tulee myyntiin, se ei kovin pitkään markkinoilla vanhene.”

Mikä sitten tekee suomenhevosista niin pidettyjä ratsuja?

Suomenhevonen on usein tasaisempi, kun taas verevämmät puoliveriset ovat reaktiivisempia, Katri pohtii. Varjon koulutuksesta hän ei muista enää juuri mitään, niin mutkattomasti se sujui.

Nuori suomenpienhevonen asusteli aivan tilan naapurissa. Se hankittiin vähän umpimähkään, suuremmin harkitsematta, Katri muistelee.

Varjo oli herrasmies, muttei osannut mitään. Myyjä oli vanhan liiton hevosmies, joka oli joskus kokeillut sitä auran eteen.

Petriina Jylhä laittaa satulaa. Kuva: Sanne Katainen

Vielä 90-luvulla ratsupuolen suomenhevosten kärki oli ohut.

Yleisöä kohahdutti piruetteja tekevä legendaarinen ori Kelmi. Useimmat suomenhevoset olivat ravuri- tai työhevostaustaisia.

Varjo oli poikkeus: sen isä on kantakirjattu ratsuori Varjo-Luonnos.

Ratsujen suosio on vahvistunut vuosi vuodelta. Parhaiten muutoksen näkee Suomenratsujen kuninkaallisista, joihin osallistui viime vuonna ennätysmäärä ratsukoita.

Jalostus- ja kasvatustoiminta on mennyt eteenpäin, Katri ja Päivi kehuvat. Kilparatsuja suomenhevosissa on selvästi enemmän markkinoilla kuin 6–7 vuotta sitten.

”Ratsastuskouluja ajatellen suomenhevosista on tullut liiankin hienoja ja kalliita.”

Osaavan ratsun koulutus on lisäksi työlästä, mikä näkyy hinnoissa.

”Laatuvarsoilla ja nuorilla on kysyntääkin ja hinnat ovat ehkä hieman nousseet. Tämä on hieno asia kotimaiselle kasvatukselle”, sanoo Suomenratsut ry:n varapuheenjohtaja Kielo Kestinmäki.

Ravurit kiertävät äärinopeutta radoilla, mutta tuntihevoset pärjäävät tasavauhdilla. ”(Eläinlääkäri) Tupamäen Antero tokaisikin, että tällaiset hevoset ovat miljoonaravureita. Ne ovat tienanneet kaurarahansa moneen kertaan”, sanoo Katri Mennala. Selässä Petriina Jylhä. Kuva: Sanne Katainen

Aika on muuttanut myös tuntihevosiin kohdistuvia vaatimuksia. Se on nykyaikaa, että hevosten pitää olla parempia, Katri toteaa.

Stereotypia pystyyn kuolleesta, karsinassaan luimistelevasta eläimestä ei enää päde.

Myös ihmisten suhde ratsastukseen on muuttunut.

Nykyisin ihmiset harrastavat monia eri lajeja rinnakkain, Katri pohtii. Sitoutuminen yhteen lajiin on vähentynyt. ”Ponityttökulttuuria ei enää ole.”

Mennalasta löytyy sitoutuneimmille erillinen talent-ohjelma.

Vaikka tuntihevonen olisi kiltti, haasteena voi olla liian myös suuri koko. 143-senttinen Varjo ei karkota pienempiäkään asiakkaita. Pienemmät ratsastajat eivät kesäisin saa taluttaa Varjoa maneesille, sillä nähdessään vihreää ruohoa se voi jyrätä syömään. Kuva: Sanne Katainen

Varjo ei ole tallin taitavin, mutta luotettavuudessa se on aina kirinyt kärkisijoille.

Kun puheeksi tulee hevosen elämän vääjäämätön loppu, Katri puistaa päätään.

”Varjo on ollut aina. Miten sellaisesta voi luopua?”

Yli 20 työvuoden aikana sille on myös kertynyt pitämättömiä sairaslomia, sillä Varjo on pysynyt hyvin terveenä – mikä ei ole hevosten kanssa itsestäänselvyys.

Kerran sen luultiin jo sairastuneen, kun Varjo alkoi yllättäen pysähdellä kesken ratsastuksen. Se ojensi takajalkansa pissaamisasentoon, mutta mitään ei tapahtunut.

Oliko sillä jokin tulehdus? Varjo vietiin klinikalle tutkittavaksi – vain jotta voitiin todeta, ettei vikaa löydy.

Huilia kaipaava työmies näytti vain oppineen tavan saada hommista halutessaan pienen lepotauon.