Henri Ruoste on superhevosten ratsastaja ja metsästäjä: "Hyvällä kilpahevosella ei ole väriä, leimaa eikä sukua"

Kouluratsastaja Henri Ruoste ja tuolloin 13-vuotias Roble-ruuna voittivat HIHS:ssä kaksi vuotta sitten molemmat Grand Prix -luokat. Vaikka Ruosteella on ollut monia hevosia, niistä yksikään ei ole noussut ylitse muiden. "Ykköshevonen on se, joka on juuri sillä hetkellä. Joka kerta kun ne oppivat uusi asioita, tulee olo, että juuri tämä on paras." Kuva: Markku Ulander / Lehtikuva

Yksinkertaisuuteen pyrkivä, lennokas ja tasapainoinen.

36-vuotiaan Henri Ruosteen saapuessa radalle voi valmistautua näkemään maailmanluokan kouluratsastusta.

Kaksi vuotta sitten hän ja Roble pesivät HIHS:n Grand Prix -radoilla muut ratsukot kirkkaasti.

Tänä vuonna tilanne on erilainen. Ruosteen alla on hevonen, joka vasta aloittelee GP-uraansa. "Helsinki oli minun ja Roblen viimeinen kilpailu."

Roblen omisti Ruosteen asiakas ja liikemies, joka nykyään kilpailee sillä itse. MM-kisoista kaksikko ei kerännyt mainittavia tuloksia.

Tällä kertaa Ruoste valtaa areenat 10-vuotiaan, energisen Rossettin kanssa. Eloisat ratsut sopivat Ruosteen tyyliin.

"Hyvä GP-rata on valmiiksi kuuman hevosen kanssa helpompi. Ratsastustyyli on kuitenkin kuin kirjoitustyyli, jokaisella on omansa."

Tiedossa voi olla yllätyksiä: Rossetti ei ole yhtä kokenut kuin Roble.

"Ensimmäinen kerta, ensimmäinen pitkä GP ja ensimmäinen pitkä matka – Kaikki on sille vielä oppimista", Ruoste sanoo. "Et voi pyytää kauhean paljon, kun et voi tietää miten se reagoi. Kun sen oppii, voi alkaa pyytämään enemmän.”

Vaikka hevosessa olisi vauhtia, kouluratsastus itsessään ei ole menevän yleisölajin maineessa.

"Lajina se aukeaa vaikeaselkoisesti ulospäin", Ruoste pohtii. "Kuten veli ehkä sanoisi: kaikki näyttävät samalta ja juoksevat ympyrää. Mutta mitä enemmän seuraa, sitä enemmän ymmärtää."

Jos kaikki menee hyvin, HIHS on Ruosteelle ja Rossettille tärkeä askelma kohti päätavoitetta: Tokion vuoden 2020 olympialaisia.

"Se on hevonen, jossa on paljon menoa ja skouppia. Kuumuus tuo liikkeisiin näyttävyyttä ja haastetta.”

Ruoste tietää mistä puhuu. Työssään hevoskauppiaana hänen leipänsä on kiinni siitä, näkeekö hän hevosissa niiden todellisen potentiaalin ja osaako hän kehittää sitä.

Ruosteen ja hänen puolisonsa Senta Kirchhoffin tallissa Saksassa on tällä hetkellä noin 25 hevosta.

Saksa on ratsastuksen suurmaita. Kouluratsastuksen MM-kisoista kultamitalin pokanneen Isabell Werthin palkintokaapista löytyy ennestään kuusi olympialaisten kultamitalia.

"Saksan menestys on kiinni pitkästä tietotaidosta ja paljosta työstä, sekä isosta harrastajien ja kasvattajien määrästä."

Maan kulttuuri omistaa hevosia on myös erilainen, Ruoste pohtii. "On tavallista, että hevosen omistaja ja sillä kilpaileva ihminen ovat kaksi eri henkilöä.”

Miten suomalainen voi tulla niin vahvaan hevosmaahan ja pärjätä? Eikö hevoskauppiaita ole Saksassa kyllin omastakin takaa?

"Oli selvää, että Saksassa on vaikeaa, koska täällä on niin paljon muita. Olemme kuitenkin löytäneet oman segmenttimme, joka on kansainväliset kilpahevoset."

Ruoste tekee hevoskauppaa tavalla, johon pystyvät harvat.

Monissa myyntitalleissa kierto on nopea: hevonen saattaa tulla maanantaina ja olla keskiviikkona myyty.

Ruosteen luona hevoset viipyvät usein vuodesta kahteen. Sinä aikana hän kouluttaa ja kilpailee niillä.

Kun hevosen on tuntenut useamman vuoden, tietää mitä on myymässä, hän painottaa. "Voimme seistä koko paketin takana. Toistaiseksi se on aina toiminut. Tietty on vaikea löytää hevosia, jotka ovat laadullisesti hyviä ja jollakin tavalla ostettavissa."

Sellaisia hevosia ei Saksankaan kokoisessa hevosmaassa kuka tahansa myy.

Sellaisia hevosia ei Ruosteelta kuka tahansa myöskään osta.

Laadukkaan kouluhevosen hintalappu voi nousta kuusinumeroisiin summiin. Asiakassuhteet ovat kuitenkin parhaimmillaan pitkäikäisiä.

Voisiko vastaava myyntitoiminta olla Suomen kokoisessa maassa edes mahdollista?

"Miksei. Kansainväliset asiakkaat lentävät mihin tahansa, missä on tarpeeksi hyvä hevonen. Niin mekin teemme."

Toisaalta Keski-Euroopassa etuna ovat lyhyet etäisyydet myyntitallien välillä.

"Yhdysvallat, Kanada, Unkari..." Ruoste luettelee, kun kysyn, mistä asti hän on käynyt ostamassa myyntihevosia. "Ei sillä ole väliä. Menemme vaikka vinkuintiaan, jos siellä on tarpeeksi hyvä hevonen."

Mistä tarpeeksi hyvän hevosen sitten tunnistaa?

Usein sukutaulu nousee hevosen arvosta keskusteltaessa suureen rooliin.

Ruosteen mukaan hevosen laatua voi kuitenkin yllättävän vähän päätellä paperille kirjattavista tekijöistä.

"Olisi väärin sanoa, ettei suvulla olisi merkitystä. Hyvällä kilpahevosella ei kuitenkaan ole väriä, leimaa eikä sukua. Se on se, miten hevonen pystyy käyttämään itseään”, Ruoste kuvailee.

"Kaksi parasta hevostani ovat itse asiassa täysin estesukuisia. Ilman satulaa ja ratsastajaa ne näyttävät estehevosilta. Vaan kun niiden kroppa on oikeassa asennossa, ne ovat kouluratsastukseen sopivia."

"Ne ovat molemmat henkisesti hirmu vahvoja: tarpeeksi kuumia ja reaktiivisia ja niillä on samalla älyttömän hyvä tasapaino."

Ostajilla on usein päässään kuva siitä, miltä huippuluokan kouluhevonen näyttää.

"Toki kaikki haluavat mielellään tumman hevosen, joka näyttää oriilta ja jolla on valkoinen piirto ja neljä sukkaa." Kuvailusta tulee mieleen Suomen kouluratsastushistorian kenties tunnetuin hevonen: Matador.

"Suoritus kuitenkin ratkaisee", Ruoste täydentää.

Hän muistelee kertaa, jolloin näytti ystävälleen Jake Rosenbergille videota estesukuisesta hevosestaan, joka ei ollut ulkoiselta olemukseltaan mikään kukkanen. "Ne ovat kaikki kauniita, kun niillä on ruusuke päässä", Rosenberg tokaisi.

Kouluhevosia työkseen myyvällä ja niillä kilpailevalla on elämässään poikkeuksellinen haaste: ne parhaat hevoset kiinnostavat myös hänen asiakkaitaan.

Entä jos joku haluaisikin ostaa Rossettin? "Jos se on sun elinkeino, et voi sanoa ikinä ei. Sen täytyy olla oikea henkilö ja oikea rahasumma", Ruoste vastaa.

"Se on balanssi, joka minun täytyy itse sisältäni löytää."