Juuri oikeenlaista kemiaa ‒ pienikin etulyöntiasema merkitsee paljon
Etta Pakkanen kirjoittaa blogissaan, että suurin etu saavutetaan silloin, kun kaikki kolme palapelin palaa sopivat yhteen. Se tarkoittaa saumatonta yhteistyötä niin valmentajan ja hevosen, valmentajan ja ohjastajan kuin ohjastajan ja hevosenkin välillä.
Valmentaja Antti Ojanperän (edessä) ja ohjastaja Santtu Raitalan yhteistyö on yksi esimerkki toimivasta kemiasta. Kuvassa he ovat kunniakierroksella Evartin voitettua Nordic Kingin viime juhannuksena. Kuva: Elina PaavolaViime viikonloppuna(kin) pääsimme juhlistamaan menestystiimi Daniel Redéniä ja Örjan Kihlströmiä Seinäjoki Racen voittajina. Tämän kaksikon nimet kuuluvat vuodesta toiseen suurten lähtöjen voittajaesittelyissä. Tiimi on hioutunut julkisuudessakin niin tiiviiksi, että on vaikea nähdä Danielia ilman Örjania tai Örjania ilman Danielia. Vain hevonen vaihtuu. Hevonen on kuitenkin keskeisessä roolissa, kun puhutaan kilpailumenestyksestä.
Ravilähdöt herättävät kuumia tunteita niin radan varressa kuin pelikansassakin. Valmentajanvaihdokset kiinnostavat, ohjastajien ajolinjoja arvioidaan, ohjastajanvaihdoksia pohditaan ja hevosten suorituksia suitsutetaan tai moititaan. Usein kuitenkin tuntuu, että keskusteluissa unohdetaan kilpailutoiminnan olevan mitä suurimmissa määrin tiimityötä, jossa kaikki edellä mainitut muuttujat vaikuttavat toisiinsa.
Suomessa kertoimien laskua ovat viime vuosina aiheuttaneet nuoremman kaartin huippuohjastajat Santtu Raitala ja Hannu Torvinen, jotka kamppailevat tiukasti maan ajajaliigan kärjessä. Hevosjalostuksen ja hevosten tason mentyä harppauksittain eteenpäin ovat erot vauhtivaroissa niin pieniä, että menestyksen tueksi kaivataan taktisesti lahjakkaita ohjastajia. Miehiltä mitään pois ottamatta, pelkkä taktinen lahjakkuus ei riitä – ja myös he ovat huomanneet sen.
Marginaalien ollessa niin pieniä kuin ne nykypäivänä usein ovat, pienikin etulyöntiasema merkitsee lopputuloksen kannalta paljon. On totta, että etua luo jo taktisesti lahjakkaan ohjastajan istuttaminen penkille. Suurin etu saavutetaan kuitenkin silloin, kun kaikki kolme palapelin palaa sopivat yhteen. Se tarkoittaa saumatonta yhteistyötä niin valmentajan ja hevosen, valmentajan ja ohjastajan kuin ohjastajan ja hevosenkin välillä.
Joskus ne erikoiset ajolinjat eivät johdu huonosta taktisesta valinnasta, vaan parhaan mahdollisen tuloksen tavoittelusta juuri kyseisellä hevosella.
Valmentaja työskentelee hevosen kanssa useita kertoja viikossa. Hänen voidaan siis olettaa tuntevan hevosensa parhaiten. On tärkeää, että ohjastaja luottaa valmentajan arvioon hevosen sen hetkisistä kyvyistä ja ominaisuuksista ja toimii omassa tehtävässään niin, että hevosesta saadaan esiin sen parhaat puolet. Joskus ne erikoiset ajolinjat eivät johdu huonosta taktisesta valinnasta, vaan parhaan mahdollisen tuloksen tavoittelusta juuri kyseisellä hevosella. Vastaavasti taktisesti hieno valinta ei aina tuokaan kyseiselle hevoselle etua.
Toisaalta ohjastaja saa kilpailujen myötä tuntumaa hevosesta sen äärirajoilla – tuntumaa, joka valmentajilta monessa tapauksessa puuttuu. Valmentaja voi saada ohjastajalta paljonkin apua ja eritoten informaatiota, jota voi itse hyödyntää esimerkiksi valmennuksessa tai varustevalinnoissa. Tässä kohtaa nuoremman polven ohjastajat, kuten edellä mainitut Santtu Raitala ja Hannu Torvinen, erottuvat nykypäivänä edukseen. He keskustelevat hevosen suorituksen yksityiskohdista ja tuovat esiin näkemyksiään suorituskykyä mahdollisesti parantavista toimista.
Kulttuuri on ehkä aiemmin ollut se, että valmentaja tekee taustatyön ja ohjastajan tehtävä on kirjaimellisesti ohjastaa päivän kilpailu. Itse näen nykyaikaisempana mallina sen, että hevosta pyritään valmentajavetoisesti viemään eteenpäin yhdessä ohjastajan kanssa. Molempien on tärkeää tiedostaa roolinsa ja näkemystensä perusteet – kummankaan ei pidä neuvoa toisiaan, vaan puhutaan nimenomaan yhteistyöstä ja informaation vaihdosta.
Näiden vekkuleiden kanssa olen alkanut kiinnittää entistä enemmän huomiota ohjastajan ja hevosen väliseen kemiaan.
Valmennuksessani on useita enemmän tai vähemmän haastavia ajettavia, joiden kanssa tällainen yhteistyön jatkuvuus on todella merkittävä etu. Aiemmin olen painottanut nimenomaan valmentajan ja ohjastajan välisen yhteistyön merkitystä, mutta näiden vekkuleiden kanssa olen alkanut kiinnittää entistä enemmän huomiota ohjastajan ja hevosen väliseen kemiaan. Oikein villinä päivänä arempaa saattaa jopa pelottaa tai vastaavasti herkkäsieluinen hevonen saattaa ottaa nokkiinsa, jos ohjastajalla on liian ronskit otteet.
Hevosen ja ohjastajan välistä kemiaa pystyy arvioimaan valmentajanakin. Siitä huolimatta olisi mielestäni tärkeää, että ohjastaja pystyy myöntämään itselleen ja valmentajalle jos yhteistyö kyseisen hevosen kanssa ei ole luontevaa. Tällainen luo entistä syvemmän luottamussuhteen valmentajan ja ohjastajan välille ja auttaa löytämään hevoselle sen ominaisuuksille soveltuvan ohjastajan. Sama pätee valmentajan ja hevosen yhteistyöhön – on tärkeää myöntää, jos ajatukset eivät jonkin hevosen kanssa kohtaa.
Kun informaatio liikkuu puolin ja toisin, sitä pystytään myös jakamaan.
Erittäin hieno esimerkki kokonaisuuden onnistumisesta on Emma Väre hevosineen. Emma on taktisestikin taitava ohjastaja, mutta uskon suurimman edun muodostuvan siitä, kuinka hyvin hän tuntee ajokkinsa. Valmentajana hän saa sen informaation, mitä valmennusolosuhteissa on saatavilla. Ohjastajana hän pääsee testaamaan hevoset niiden äärirajoilla. Kahden ihmisen välisen keskusteluyhteyden muodostaminen jää välistä, koska hän pystyy hahmottamaan kokonaisuuden itse. Sama ei ajolinjojeni ja käsivoimieni vuoksi sopisi minulle valmennettavieni kanssa, mutta Väreen toiminta tuo täydellisesti esiin sen, mitä ohjastajan ja valmentajankin välinen yhteistyö voisi parhaimmillaan olla.
Pelaajien näkökulmasta tällainen saumaton yhteistyö helpottaisi asiantuntevien tallikommenttien saamista. Valmentajana joutuu usein toteamaan, että kuski päättää taktiikan ja hevonen on ihan hyvässä kunnossa. Vastaavasti ohjastaja saattaa lähtölistoihin perustuen sanoa, että koitan keulasta, vaikka hevosen päivän kunnosta ei olisi varsinaisesti käsitystä. Kun informaatio liikkuu puolin ja toisin, sitä pystytään myös jakamaan.
Sukupolvien välinen kuilu on selvästi nähtävissä ainakin aidan tällä puolen, mutta henkilökohtaisesti olen onnellinen tästä uudesta tiimityötä korostavasta suuntauksesta. Valmentajana tuntuu todella hyvältä, kun pääsee keskustelemaan suoritusten yksityiskohdista asiaan kevyemmän kärryn penkiltä käsin perehtyneen ammattilaisen kanssa. Yritän itsekin ryhdistäytyä siinä, että tällaisen yhteistyön hyödyt saataisiin tuotua myös pelaajille.
Kirjoittaja on ylöjärveläinen ravivalmentaja.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat



