Suorat sanat suomenhevosesta eli kansallisaarteen salattu puoli

Onko suomenhevonen kaikkien sille osoitettujen juhlapuheiden arvoinen? Kuva: Anne Anttila

Älkää käsittäkö väärin, suomenhevonen on hieno eläin, tavallaan.

Eräs vanha viisas nainen ohjeisti minua kerran sanomalla, että kun ihminen täyttää 50 vuotta, hänen tulee hankkia suomenhevonen, koska sillä on hitaammat ja pienemmät reaktiot kuin puoliverisellä – ihan niin kuin meillä yli 50-vuotiailla itsellämmekin on.

Minä hankin – ja eipä aikaakaan, kun kaaduin sen hevosen kanssa.

Kaatuminen ja kompasteleminen ovat monen suomenhevosen neljäs askellaji. Se johtuu varmaankin isosta päästä ja omanlaisestaan kehon”hallinnasta”. Tukkimetsään kun on tarvittu erilaisia ominaisuuksia kuin Wienin ratsastuskouluun kristallikruunujen alle.

Jokunen vuosi sitten Parvelan emäntä kuvasikin heidän ravikuningas Retunsa tiettyä erityisyyttä vastaansanomattomasti kertomalla, että sillä voi ajaa reipasta mutkaan alamäkeen, ja se osaa itse jarruttaa itsensä takaosalleen ja jatkaa notkeasti kaarteeseen. Enpä kokeilisi useimmilla suomenhevosilla.

Ratsuihmiset kertovatkin parhaiden suomenhevostensa ensimmäisistä laukoista usein samaan tyyliin: se laukkasi jo niin, että ei tarvinnut pelätä, että se kaatuu.

Laukka onkin rodun yksi merkittävimmistä heikkouksista. Laukkaaminen on ratsulle liian vaikeaa, juoksijalle liian helppoa.

Epämiellyttävä totuus on myös se, että kun urheiluihmiset kehuvat suomenhevostaan, he sanovat, että se ei tunnu suomenhevoselta.

Tällä tarkoitetaan tiettyä keveyttä liikkeessä ja luonteessa.

Suomenhevosten ratkaisu moneen asiaan kun on laittaa päälle jyrämoodi.

Onko sinulla ylimääräistä virtaa ja halua ilotella? Roiku ohjilla! Pelottaako ja ahdistaako? Roiku ohjilla! Masentaako ja tylsistyttääkö? Kokeile roikkumista ohjilla! Vai onko sinulla jokin fyysinen murhe, kuten kipeä lapa tai hammas? Roiku ohjilla!

Suomenhevonen luulee helposti, että ohjalle painaminen on kuin chia tai Bemer: auttaa kaikkeen.

Yksi ratsastaja päätyi jopa myymään suomenhevosensa estääkseen sen mahdollisuuden, että polle joskus julkisella paikalla päättää ottaa ja lähteä, jolloin sometuomioistuin voi nostaa esiin tapauksen, jossa hevosparkaa satutetaan vetämällä sen suupieliä.

Suomenhevosten Kuninkuusravit ovat Suomen ravialan isoin ja hienoin tapahtuma, mutta enemmän kuin urheiluun, se perustuu toimivaan formaattiin, talvisotaan, oluen juomiseen ja hevosten karismaattisuuteen. Kuva: Elina Paavola

Samasta ärsyttävästä geenipoolista tulee oletettavasti sekin ominaisuus, että tyypillisesti suomenhevoset rikkovat kaiken.

Kyllä te tiedätte: niiden perimään on kirjattu, että pitää särkeä evri f#&king ämpäri, joka niiden tarhaan tai karsinaan laitetaan.

Jokainen meistä osaisi rakentaa somalle arabihevoselle heinäautomaatin ja lämmitettävän juomakupin, sillä sähköjohdot voisi silloin eristää vaikka serpentiinillä.

Suomenhevonen sen sijaan laittaisi hampaat ja kaviot toimeen ja pilkkoisi rakentelut yhdessä yössä.

Ja seuraavana aamuna se söisi rauhallisena heinää automaatinkappaleiden seasta samaan aikaan, kun sähköpalo polttaisi pihaton poroksi 50 metrin päässä.

Hankalimmillaan putte on ilman rajoja. Suomenhevonen, joka ei huomioi ihmistä, ei ole tuhma eikä paha, mutta se on käytännössä vaarallinen elukka. Siinä varpaat murskaantuvat ja ihmiset jäävät ovenpieliin, kun suomenhevosella on kiire.

Suomenhevonen on myös hevosmaailman ahmatti, mikä saattaa johtaa sekä massiiviseen vyötärönympärykseen että käytösongelmiin.

Parvelan Retu ei ole suomenhevosen prototyyppi. Kuva: Sanne Katainen

Ehkä ovelimmat lukijat jo arvasivat, että kaiken tämän perustellun ja omakohtaiseen kokemukseen perustuvan kritiikin takana on vahva tunneside suomenhevoseen. Pääosin positiivinen tunneside.

Otsikossa mainitut ”suorat sanat” olivat suorat sanat, mutta myös yksi toimivimmista hyvän klikkiotsikon osasista.

Olisi nimittäin asiaa.

Suomenhevonen on suomalaisten tekemä, suomalaisille ja Suomessa. Se on sisukas, yritteliäs ja omistajansa näköinen, ja se yhdistää urheilun, kulttuurin ja maamme historian.

Se näyttää käsittelijänsä todellisen osaamisen ja kärsivällisyyden.

Se on sellainen hevonen, jonka tämä maa on tarvinnut ja tarvitsee yhä.

Mutta nyt tämä meidän oma jalo rotumme, liinaharjoineen tai hangattuine harjan nysineen, on vaarassa.

Raviurheilu ja ratsastuskoulut ovat kriisissä, kaikki kallistuu ja kasvattajiin kohdistuvat valtavat kustannuspaineet. Eivät tässä sentään liimatehtaat laula kolmessa vuorossa, kuten 1960-luvulla, mutta ei tähän tilanteeseen moni uskalla uusia varsoja kasvattaa. Edes kansallisaarretta.

Ja siksi olisi keksittävä jotakin. Tehtävä jotain. Muutettava jotain.

Suomenhevonen on itseisarvo.

Se on kuin nuoruus: välttämätön, isolta osalta rasittava ja parhaimmillaan ihan mahtava.