Jokaiselle hevoselle on olemassa oikea paikka – tällainen on toivottomaksi leimaantuneen Möntin tarina

Möntti löysi paikkansa maailmassa viimeisen omistajansa luona. Kuva: Inka Karkiainen

Haluan kirjoittaa eräästä hevosesta, Möntistä, joka kuoli. Ostimme sen muutamia vuosi sitten, siihen aikaan, kun ratsastuskouluhevosia oli mahdoton löytää. Tallissa vanhat vanhenivat, ja halusimme opetustöitä opettelemaan tyynen hevosen.

Möntti tuli myyntiin välikäsien kautta tavallaan eläinsuojelutapauksena, mutta se oli hyvinvoiva hevonen. Se oli viisi vuotta vanha ja ollut lähinnä metsässä ja juonut purosta. Se ei pelännyt ihmisiä, eikä se ollut kärsinyt nälkää. Se oli pitkälti käsittelemätön, eikä se ollut alkanut treenata ravia siinä vaiheessa kuin olisi pitänyt.

Möntin pää painoi 100 kiloa, kaula 65 ja loppuruhokin 400 kiloa. Mutta sillä oli V.T. Ajatusta suvussa, ja se oli kuulemma rauhallinen, joskin huolestunut. Hinta oli edullinen. Halusimme sen, sillä kyllähän suomenhevosesta kouluttamalla saa vaikka mitä, ja sen sukuinen oppii varmasti laukkaamaankin.

Ensi kohtaaminen oli haastava. Hevonen oli silloin jo ostettu. Se päätettiin lastata suoraan tallin ovesta, ja raviukko jäi pitkin katsein odottamaan, koska pääsee tallin perältä treenilenkille omalla lämpöisellään. Meidän uusi, noin 565 kilogrammaa painava hevonen pysähtyi trailerin eteen, eikä ajatellut kävellä sisään. Se oli elämässään matkustanut kerran, kavereiden kanssa siihen talliin, josta niille hankittiin uudet kodit.

Lastaussillattomissa trailereissa hyvä keino on nostaa etujalat vuorotellen koppiin, sitten hevonen hyppää kyytiin. Harmi vain, että Möntin kavioita ei ollut taidettu nostaa koskaan. Eivät ne nousseet nytkään. Oli yksi maailman ihme, että muutamassa minuutissa se käveli kuin kävelikin sisälle traileriin.

Möntti oli vasta ruunattu ja täysi metsäläinen. Kun se illalla talutettiin tarhasta sisälle, se pysähtyi matkalla neljä kertaa ja jonkun piti husia sitä takaa. Joskus opetettiin, että kylmäveriset kehittyivät alueilla, joilla selvisivät ne hevoset, jotka ymmärsivät peruuttaa siinä vaiheessa, kun ne meinasivat vajota suohon. Möntillä oli sama selviytymismekanismi. Se mietti aina, minne meni.

Se ei ollut aggressiivinen, paitsi yhden kerran, kun taluttajan huomio petti hevosen taas liimautuessa maaperään. Silloin se puri olkapäästä niin, että siihen jäivät Möntin hampaanjäljet ikuisiksi ajoiksi. Ensimmäisen ruunakevään jälkeen aggressiiviset piirteet loppuivat kokonaan.

Ratsutus oli helppoa. Hevonen joko säikkyy selässä olevaa liikettä tai ei. Möntti ei. Myöhemmin sen kanssa saattoi laukata kaksikin selässä yhtä aikaa. Se oppi sivuaskeleet ja kaikenlaisia hienouksia. Ensimmäisellä hyppykerralla se meinasi tehdä puomeista polttopuuta, mutta sitten se hoksasi asian.

Nimeään Möntti ei saanut sattumalta. Se oli köntys. Niin köntys, että se päätettiin alussa opettaa laukkaamaan käskystä, kun se oli irrallaan maneesissa. Pelättiin, että muuten se kaatuu.

Tuntihevosta Möntistä ei tullut koskaan, koska se ei innostunut yhtään juoksemisesta. Kun se ravasi kierroksen pitkää askeltaan, se halusi pysähtyä huilaamaan. Se ei ollut paineelle herkkä, ja se oli aika viisas. Aloimme ajatella, että se tarvitsee kodin, jossa ykkösasia ei ole halu juosta pitkin poikin maneesia ja hikoilla.

On vähän haastavaa myydä hevosta, joka on epäurheilullinen, jonka takajalkoja ei ole koskaan kengitetty, joka ei sovi tuntikäyttöön ja jolla ei voi ajaa, mutta joka silti säikähtää tosissaan muovipussia eli ei sovi terapiaratsuksikaan.

Onneksi hevoselle tarvitaan vain yksi hyvä ostaja, ja Möntille se löytyi. Hän meni kokeilussa pelkkää käyntiä ja sanoi, että tämä on hänelle oikea hevonen. Ajattelimme, että ei varmasti ole. Olimme väärässä.

Hän osti Möntin, opetti sen pitämään takakaviot ylhäällä kengityksessä ja meni sen kanssa maastossa ja kentällä. Ja hän otti siitä paljon valokuvia.

Hän rakasti sitä niin paljon kuin hevosta voi rakastaa. Se oli kuulemma hänen sieluneläimensä. Möntissä olikin jotain erityistä. Sen elämä oli mullistunut, ja se osasi etsiä ihmiseltä tukea elämänmuutoksessaan.

Yksi todella iso vika Möntissä oli, ja sen jo kerroinkin. Se kuoli, oletettavasti ensimmäiseen ähkyynsä. Poti ensin kaasuähkyä mystisestä syystä, ja vaikka sitä hoidettiin ja hoidettiin, se sai asennonmuutoksen ja sitten se oli pakko lopettaa.

Sillä tavalla hevosten kanssa joskus käy. Tämä on rankka harrastus, sanoi eläinlääkäri, kun lopetti tämän talven pakkasissa kuusivuotiaan estehevosen, jolta oli katkennut jalka. Ei lohduttomia voi lohduttaa. Siksi hevosten kanssa tavataan vain sanoa, että tämä on tätä.

Se ei kuitenkaan ollut Möntin antama oppi. Sen opetus oli, että jokaiselle hevoselle on olemassa oikea paikka. Hyvälle urheiluhevoselle se on usein urheilussa. Huonolla urheiluhevosella se on harrastuksessa tai ajelussa. Jollekin tammalle sopii varsojen tekeminen. Osalle taas ei ole annettu sellaista terveyttä, että eläminen olisi hevosenlaiselle eläimelle mielekästä.

Hevosen pitää myös haluta tehdä sitä, mitä se tekee. Lahjakkaankin urheiluhevosen kanssa täytyy osata jossain vaiheessa huomata, jos hevosen mieli ei ole leikissä mukana. Jos hevonen osaa hypätä, mutta ei oikein uskalla, siitä ei tule pidemmän päälle kuin paha mieli kaikille. Möntti oli parhaimmillaan, kun se kävi uuden omistajansa kanssa kävelyllä, ja sitten se katsoi puhelimen kameraan lunta jauhoturvassaan.

Hevosella on itseisarvo, taloudellinen arvo ja käyttöarvo. Mikään niistä ei ole kiinni vain suorituksesta. Ihmisten maailmassa hevosen arvo tulee paljolti siitä, löytääkö se oikean ihmisen, tai haluaako ihminen muuttua hevoselleen oikeaksi. Uskon, että Möntille kävi aika hyvin siihen asti, kun kävi huonosti.

Kirjoittaja on ratsastuskouluyrittäjä Kuhmoisista ja MT Hevosten avustaja.