”Vain kahdestoista” – Mikä teki Emma Kanervan olympiasuorituksesta niin erinomaisen?

Emma Kanervan ja Greek Airin onnistuminen sai hevosihmisten tunteet pintaan. Kuva: Sonja Holma/Hippos-lehti

Ilta-Sanomien toimittaja sai ratsastuksen penkkiurheilijat ärtymään, kun hän maanantain olympiakommenteissa nimitti mokaksi sitä, että Ylen selostaja Marko Björs kertoi liikuttuneensa kyyneliin Emma Kanervan suorituksesta.

"Nyt meni vähän överiksi. Tuollainen tunteilu 12. sijaan johtaneesta suorituksesta kuulostaisi oudolta esimerkiksi yleisurheiluselostajan suusta”, hän kirjoitti.

Tavallaan ymmärrän häntä. Suututin itsekin ihmisiä otsikoimalla Suomea Pariisissa edustaneiden Kanervan joukkuetovereiden Joanna Robinsonin ja Henri Ruosteen suoritukset keskiverroiksi. Puolustuksena sanottakoon, että Ruosteen GP-tulos oli kilpailussa puolessa välissä, Robinsonin loppupäässä. Samalla olen sitä mieltä, että olosuhteet huomioon ottaen ne tulokset olivat pieniä voittoja. Ja kyllä, ne veivät olympialaisissa Suomen joukkueen pistesijoille.

Jos jossittelemaan lähdetään, niin ainesta olisi ollut pidemmällekin. Jos kaikki olisi jo pidemmän aikaa mennyt putkeen ja jos yksi huippumaa olisi epäonnistunut, me olisimme olleet mitaleilla.

Se olisi vaatinut vain sen, että Ruosteen Kontestro olisi pysynyt terveenä ja ollut säikähtämättä. Ja sen, että olympiapaikan Suomelle ratsastaneen Ville Vaurion viime vuoden upeaa SM-hevosta G-Staria ei olisi myyty ja se olisi kehittynyt aiempaa tahtia ja viihtynyt Versailles’n areenalla. Jos vielä Kanerva olisi ratsastanut, kuten hän ratsasti, olisimme menneet heittämällä ohi nyt neljänneksi sijoittuneesta Hollannista.

Toisaalta jokaisella maalla on omat jossittelunsa. Kilparatsastuksessa on kyse monimutkaisesta palapelistä, jossa mikään ei takaa, että laatikossa edes on oikea määrä oikeita paloja. Siksi onnistuminen liikuttaa.

Tavataan sanoa, että ratsastajan pitää ymmärtää olla onnellinen jokaisesta kerrasta, kun hän on kilparadalla terveen ja toimivan hevosen kanssa. Siitä on vielä todella pitkä matka siihen, että on mahdollisuus olla vaativimmassa mahdollisessa kilpailuissa, vähintään satojen tuhansien eurojen arvoisella hevosella.

Yksikään triathlonisti ei tiettävästi joudu pelkäämään, että joku myy hänen polkupyöränsä tai uimahousunsa. Ratsastajilla pelivälineen menettäminen ennen päätavoitetta taas on yksi isoimmista haasteista. Joskus he ovat itse se myyjä, kun järki kysyy, että kumman ottaisit: miljoona euroa, vai tuon omistamasi hevosen, jolla on lasiset nilkat kuin Jari Litmasella.

Koska hevosia myydään ja ne loukkaantuvat, ratsastajat joutuvat kerrasta toiseen aloittamaan alusta. Se on sama, kuin jos Kimi Räikkönen laitettaisiin aina yhden auton rikkouduttua menemään muutamaksi vuodeksi eurosarjaan huristelemaan ja välillä ajelemaan karting-autoillakin.

Uusia hevosia voi aina kouluttaa, mutta on vaikea arvata, mikä arpa voittaa, eli minkä hevosen psyyke ja fysiikka riittävät korkeimmalle tasolle.

Hevosihmiset tietävät, että hevosten kanssa kaikki voi koska vain mennä pieleen jopa lopullisesti. Olympiahevosia yhdistääkin eräs asia: yksikään niistä ei ole vielä kuollut ähkyyn, eikä katkaissut jalkaansa.

Lisäksi lajiniilot tietävät, että Kanerva on valtavan taitava ratsastaja, joka ratsasti ainakin hyvin lähelle sen, mikä Greek Airilla on mahdollista. Totta kai se on valtavan hieno hevonen, mutta se ei ole Red Bull tai Ferrari, se on ehkä Sauber. Olympialaisissa kymmenen parasta hevosta ja kymmenet Kanervan alapuolelle sijoittuneet ovat luonnostaan notkeampia, näyttävämpiä ja laajaliikkeisempiä kuin Greek Air.

Sitten on vielä itse suoritus. Koulurata on armoton paikka, mutta Kanerva hallitsi siellä hevosensa jokaisen askelen, jokaisen. Ja askelet ovat vain alku. Niskan korkeus, pään asetus, vartalon taivutus, kaikki. Jokainen suun aukaisu tai muu epämukavuuden merkki rekisteröidään – ja nämä ovat usein äärimmäisen herkkiä hevosia, jotka on helppo suututtaa. Itse en haluaisi edes taluttaa ponia valkoisten aitojen sisässä niin, että 15 000 ihmistä olisi katsomassa ja television kautta monta miljoonaa lisää.

Ja kyllä meidän monien liikutukseemme sekin vaikuttaa, että Kanerva on normaalituloisesta perheestä, eli siis ratsastuspiireissä köyhä kuin kirkonrotta. Hän ratsasti teinivuosiin saakka ratsastuskoulussa, eikä hänellä kymmeniin vuosiin ollut mahdollisuutta ostaa minkäänlaista omaa hevosta.

Kun Emma Kanerva oli siellä olympiaradalla, hän oli selättänyt nämä kaikki haasteet ja oletettavasti muutaman enemmänkin. Sitten hän teki hevosellaan täydellisen suorituksen, joka nojasi 30 vuoteen hevosen selässä ja seitsemään yhteiseen vuoteen Greek Airin kanssa.

Kyllä terveellä ja tuntevalla hevosihmisellä vähemmästäkin silmät kostuvat.