Omituinen ohje internetissä auttoi ymmärtämään, miksi olemme koko ajan puhelin kädessä
Moni meistä valokuvaa joka vuosi samat kukat ja puutarhan kulmat. Ehkä se ei lopulta olekaan niin hupsu tapa kuin joskus väitetään, pohtii Laura Kuivalahti kolumnissaan.
Etenkin vauvat kasvavat niin nopeasti, että jokaisen hetken haluaisi tallentaa kameran linssin läpi. Kuva: Sanne KatainenOhje on omituinen.
Ääni videolla sanoo, että seuraavan kerran kun olet konsertissa, kuvaa artistin sijaan itseäsi. Heiluvia keikkavideoita on netti pullollaan, mutta konsertin jälkeen haluat muistaa, miltä sinusta tuntui suosikkibiisisi aikana, ääni videolla julistaa.
Ajatus tuntuu oudolta. Suurin osa ihmisistä tuskin palaa säriseviin videoihin lempiartisteistaan keikan jälkeen, joten miksi he haluaisivat katsoa säriseviä videoita itsestään?
Samalla vinkki liikautti jotain sisälläni: kyllä, minä haluan muistaa kaiken. Aivan kaiken.
Valokuva-albumit ovat täynnä hymyjä, mutta elämän umpisolmuja on hankala tallentaa.
Kun selaan puhelimeni kuvarullaa taaksepäin, voin helposti kurkata mihin aikaan viime vuonna takapihalle ryöpsähti kevään viimeinen lumisade. Puutarhamyymälään suunnatessani tarkistin mitä kukkia istutin piharuukkuihin viime keväänä, ja ostin taas samat koristukset.
En ole ehtinyt tai jaksanut kirjoittaa päiväkirjaa vuosiin, mutta digitaaliset kuva-albumit paljastavat kuinka pitkä aika onkaan siitä, kun ystäväperhe kävi meillä viimeksi kylässä.
Asiat ja tapahtumat on helppo ikuistaa kameran linssin läpi, mutta tunteet ovatkin eri asia. Valokuva-albumit ovat täynnä hymyjä, mutta elämän umpisolmuja on hankala tallentaa. Tai ehkä haluamme antaa muille tunteille mahdollisuuden painua unholaan.
Lopulta saattoi olla mahdotonta muistaa, miltä oman äidin ääni kuulosti ja isän kasvot näyttivät.
Huomaan, että mahdollisuus kuvata jopa satoja ruutuja päivässä luo omanlaisensa vankilan. Etenkin äidiksi tultuani olen halunnut tallentaa omien aivojeni muistikeskusta parempaan tallelokeroon lasten kehitysvaiheet, arkiset hetket ja metsäretket.
Valokuviin on ikuistettu vastasyntyneen jokainen ruttu, mutta silti suren sitä tiettyä otsarypistystä, joka katosi vauvan ilmepankista ennen kuin ehdin saada sen videolle. Koska vaikka muistan sen nyt, niin jossain kohtaa voi iskeä unohdus.
Pelko tuntuu ehkä liioitellulta, jopa naurettavalta. Mutta minua kauhistuttaa ajatus kamerattomuudesta.
Ei siitä ole pitkä aika, kun tavalliset suomalaiset joutuivat turvautumaan vain omaan muistiinsa. Kun läheisistä ei ollut yhden yhtä valokuvaa tai maalausta, tarkoitti kuolema tai muutto tuntemattomien taipaleiden päähän sitä, että hiljalleen aika kulutti muistot paperinohuiksi. Lopulta saattoi olla mahdotonta muistaa, miltä oman äidin ääni kuulosti ja isän kasvot näyttivät.
Kuva oli tärähtänyt ja oikeastaan varsin epäimarteleva.
Mutta miten kävi sen hupsun ohjeen kuvata itseään konsertissa? Päätin ottaa sen testiin.
Pääsimme puolisoni kanssa joulukuussa kaksin keikalle, joka oli itselleni erityisen tärkeä. PMMP:n soittaessa pyysin puolisoani ottamaan minusta kuvan muistoksi.
Keikan jälkeen oli pakko nauraa. Kuva oli tärähtänyt ja oikeastaan varsin epäimarteleva. Musiikin hurmos kasvoillani tallentui pysähtyneeseen kuvaan omituiseksi irveeksi.
Että muistelepa siinä sitten hienoa iltaa. Tulipahan kokeiltua.
Kirjoittaja on MT:n toimitussihteeri.Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
