Menetin rakkaan ystävän ja perheenjäsenen eikä itkusta tule loppua – lemmikin menettämistä saa surra
Lemmikki on monelle perheenjäsen ja paras ystävä, jonka poismeno laukaisee suuren surun.
Kuva: Jouni PorsangerSiitä on nyt neljä kuukautta, kun sydämeeni muutti raskas suru.
Menetin rakkaan Ossi-Petterini, superihanan kissaherran, joka oli tiivistä perheyhteisöä yli 15 vuoden ajan. Itku on edelleen hyvin herkässä.
Ossi kasvoi kiinni perheeseeni ja perhe Ossiin. Olimme yhtä, niin ilossa kuin surussakin.
Peräkammarin poikamieheksi nimetty Ossi-Petteri oli vain puhetta vaille. Vaikka kissaa luonnehditaan oman tien kulkijaksi, niin palvelijaansa kiintynyt kotikissa oppii ajan myötä ”puhumaan” samaa kieltä omiensa kanssa.
Hän, niin minä kutsun kaikkia eläimiä Häneksi, osasi näyttää tunnetilansa monin eri tavoin ja usein hyvin ymmärrettävästi.
Myös siinä vaiheessa, kun lemmikki sairastuu, yhteisestä kielestä on suurta hyötyä.
Vaikka yleensä kissat piilottelevat kipujaan ja huonoa olotilaansa, niin Ossi osasi pyytää apua.
Myös päivänä, jolloin rakkaan Ossi-Petterini kunto romahti, tapahtui jotakin käsittämätöntä. Viimeisillä voimillaan hän ryömi viereen, laski päänsä syliini, katsoi silmiin ja vaipui uneen. Matka kohti sateenkaarisiltaa oli alkanut.
Kiedoin Ossi-Petterini hellästi pehmeään peittoon, kuiskasin ”rakastan sinua ikuisesti”, ja aloitin raskaan matkan kohti eläinlääkäriä ja siellä tehtävää viimeistä palvelusta. Mukaan taitoin vielä punaisen ruusun, sillä Ossin suuria rakkauksia olivat myös vesirännit ja kauniit kukkaset.
Olimme yhdessä loppuun saakka. Pidin sylissä ja silitin. Kiitin yhteisistä vuosista ja saadusta rakkauden määrästä. Sain jättää viimeiset jäähyväiset ajan kanssa.
Lemmikin menettäminen laukaisee suuren surun. Ei kaikissa, mutta ainakin meille, joille lemmikki on perheenjäsen ja jopa ainoa ja paras ystävä.
Valitettavasti löytyy myös niitä, jotka vähättelevät lemmikin kuoleman takia vuodatettuja kyyneleitä. Tästä sain minäkin osani, kun eräs puolituttu kertoi naureskellen, että ennen kuolleet rotanpyytäjät kääräistiin vain resun mutkaan, kaivettiin kuoppa ja haudattiin metsään. Tai heitettiin haaskan ruuaksi.
Pöyristyttävää. Nykyään lemmikki on enemmän kuin lemmikki. Heistä pidetään hyvää huolta, rakastetaan ja arvostetaan. Lemmikki tuo elämään iloa, valoa ja tarkoituksen. Niinpä myös kissan kuolemaa on lupa surra.
Kirjoittaja on Suomalaisen Maaseudun vakituinen avustaja.Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
