Markku Niskanen: Puolisoni Alzheimer. 191 sivua. Into. Kuva: Into Kustannus
Tämä osuu meistä yhä useamman kohdalle: Kuuluuko puolison kuihtua alzheimeriin sairastuneen rinnalla pois?
Markku Niskasen raadollinen kuvaus puolison alzheimerista herättää pohtimaan parisuhteen mahdollista loppumista muistisairauteen.
Markku Niskasen teos vavahduttaa rehellisyydellään. Kuva: Pavel Tahkovuori, Into kustannusPuoliso piilottaa laskut ja maksamattomista laskuista tulee jatkuvasti karhukirjeitä. Ulko-ovi on auki toista tuntia keskellä yötä. Kiukuspäissään puoliso saattaa käydä käsiksi, uhata veitsellä. Mustelmia ja painia.
Normaali parisuhde ja rakkaudentäyteisiä vuosikymmeniä yhdessä takana?
Kun ihan tavallinen mies kuvaa askel kerrallaan viikkoja, kuukausia ja vuosia, joiden keskellä hän muistisairaan kanssa joutuu arjessaan elämään, lukijan on pakko pysähtyä.
Monella meillä on lähipiirissään muistisairaita. Entistä useampi meistä huolehtii läheisistä, jotka ovat sairastuneet muistisairauteen. Moni meistä tulee sairastumaan jonain päivänä itse.
Markku Niskanen kirjoittaa kirjassaan Puolsoni Alzheimer siitä, millaiseksi arki muuttuu, kun puoliso hiljalleen katoaa alzheimerin alle. Pikku hiljaa hän huomaa olevansa naimisissa Alzheimerin kanssa.
Tuskin kukaan tulee ajatelleeksi rakkauden ensi huumassa tai ruuhkavuosien keskellä katsellessaan vaimoaan tai aviomiestään, että jonain päivänä edessä voi olla omaishoitajan osa. Niskasen kuvaus alzheimerin kanssa elämisestä on arkisuudessaan kuvaus rajusta todellisuudesta, joka voi osua kenen tahansa kohdalle.
Sitä vain ei voi tietää, kumpaan rooliin päätyy.
Niskasen omakohtaisessa tarinassa puolisoaan hoitamaan päätyvä uhkaa kuihtua itsekin. Avun saaminen yhteiskunnalta ei ole itsestään selvyys.
”Toissa päivänä paljastui totuus, jonka olin arvannut. Näin harmaan likaiset kalsarit, joita ruskea väri isosti korosti. En tiedä minne katosivat ‒ ei ainakaan pyykkikoneeseen. Vaadin lähtemään suihkuun, ei suostunut.”
Niskanen kuvaa kirjassaan ahdistavammaksi muuttuvaa arkeaan. Hän toivoo välillä, että joku vain veisi puolison pois.
Kunnes tulee se päivä, että puoliso viedään pois. Sitten iskee ikävä. Huono omatunto. Miehen mietteet ovat tarkkanäköisiä.
”Hoksasin naisen arvon vasta sitten, kun hän on poissa. En voinut unissakaan kuvitella sitä, miten paljon kaipaan naista vierelleni. Toki aika tuo jonkin verran helpotusta, kun tottuu yksineloon ja yksinäisyyteen.”
Lopulta jäljellä on raadollinen pohdinta. Kauanko lesken kuuluu surra? Milloin saa jatkaa elämää?
Niskasen tarinan loppu on lohdullinen. ”Kuka päättää milloin suruaika alkaa ja loppuu?” Hän päätti elää.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
