Isäni syntymästä on 100 vuotta: Sukuni vaiheista ymmärrän, miten lähellä historia on

Vanhin henkilö, josta minulla on omia muistikuvia, on isäni äidinäiti Sidonia Kolula (o.s. Kuhlman). Hän oli syntynyt 1876 ja kuoli, kun olin nelivuotias.

Joulun alla 1880 pikku Sidonia sairastui isorokkoon ja oli niin kovassa kuumeessa, että kuvitteli sängyn kaatuvan. Toivuttuaan taudista hän hoiti ihonsa rokkoarpia leikkaamalla saksilla kuivaneet arvet pois.

Perhe muutti Hämeen läänin Koskelta Helsinkiin ja asui nykyisen Kansallismuseon tienoilla. Kallioilta, joiden paikalle sittemmin rakennettiin Eduskuntatalo, Sidonia poimi mustikoita. Marjapaikka oli hyvä.

Kansakoulun päästötodistuksessa Sidonialla oli 10 kymppiä. Malminkadun yläkoulusta hänen käsitöitään ja kaunokirjoitusvihkonsa lähetettiin näyttelyyn Pietariin.

Isomummoni Sidonia Kolula (1876–1966) täytti 85 sinä vuonna, kun minä synnyin. Kuva: Mari Ikosen arkisto

Avioiduttuaan Kaarlo Kolulan kanssa Sidonia sai kuusi tytärtä, joista yksi kuoli vauvana.

Mummini Synnöve oli väkijoukossa katsomassa, kun tsaari Nikolai II vieraili Helsingissä keväällä 1915.

Kolme vuotta myöhemmin Synnöve sujautti aidan läpi leivän isälleen, joka oli työväenaatteen kannattajana suljettu vankileiriin, vaikka hän oli vastustanut aseellista kapinaa.

Synnöve sai paikan opettajana Jääskessä ja meni siellä 1925 naimisiin maanviljelijä Toivo Ikosen kanssa.

Isovanhempani Toivo Ikonen (1891–1976) ja Synnöve Kolula (1899–1981) menivät kihloihin Jääskessä kesällä 1925. Kuva: Mari Ikosen arkisto

Sidonian vävy, minun Toivo-vaijani, oli nuorena ollut Heimolan talossa vuoden 1917 eduskunnassa äänestämässä Suomeen 8-tuntisen työpäivän, ja hän oli kansanedustaja vielä vuonna 1951.

Maatilansa jatkosodassa Neuvostoliitolle menettänyt Toivo Ikonen tapasi lokakuussa 1944 Riihimäen asemalla naapurikylästä evakkoon joutuneen karjalaismiehen.

Tämä vinkkasi, että Karan kylässä oli myynnissä toinenkin pientila kuin se, jota hän oli käynyt katsomassa. Mies oli äidinisäni Eino Suni.

Synnöve kannatti ajatusta. Toivo oli ollut ministeri kahdessa jatkosodan hallituksessa, ja syksyllä 1944 oli epäselvää, keitä kaikkia uhkaisi sotasyyllisyystuomio.

Jos huonosti kävisi, Koivikon tila olisi lähellä Riihimäen vankilaa. Ikosten Helsingin-asunnosta taas olisi lyhyt vierailumatka Helsingin keskusvankilaan.

Rangellin hallituksen ministerit elonleikkuussa Vihdissä 1942. Vas. Vilho Annala, Juho Koivisto, Viljami Kalliokoski, Toivo Ikonen, Oskari Lehtonen, Nils Osara ja Pentti Kaitera. Kuva: Museovirasto / Kansatieteen kuvakokoelma / Suurtalkoot ry:n kokoelma

Isäni Risto Ikonen (1926–1971) ja äitini Marja Suni (1928–2020), kaksi tunnollista ja työteliästä esikoista, elivät naapureina, menivät naimisiin, saivat viisi tytärtä ja lunastivat Koivikon tilan. Nykyään se on minun ja mieheni hallussa.

Isäni Risto Ikonen lypsyllä Koivikon tilan navetassa 1953. Kuva: Museovirasto / Pekka Kyytinen

Vanhempani Marja Suni ja Risto Ikonen vihittiin 4.6.1955. Kuva: Mari Ikosen arkisto

Isäni syntymästä tulee tässä kuussa kuluneeksi sata vuotta. Ihmiset, jotka tunsivat hänet poikana Karjalassa ja nuorena agronomina Hausjärvellä, ovat poistuneet joukostamme.

Isä kuoli, kun olin 9-vuotias. Muistoni hänestä ovat lapsen muistoja, mutta hänen sukunsa elää tyttärien lapsissa ja lastenlapsissa. Kenties ehdin nähdä vielä lapsenlapsenlapseni niin kuin isomummo Sidonia.