Järvien saastuttaminen oli laillista ja tavallista vuosikymmeniä ‒ ketään ei koskaan asteettu syytteeseen

Kuusaankoski on Äänekoskelta tulevan vesireitin varrelta. Pahimmillaan koskessa oli metrin paksuinen saastevaahto. Kuva: Petteri Kivimäki

Vuosikymmenten takainen ajatusmaailma vesiä ja ympäristöä kohtaan tuntuu nykyaikana hyvin oudolta.

Ennen oli todellakin ihan ok päästää jätevedet noin vain vesistöihin, vaikka tiedettiin järvien elämän tuhoutuvan. Rikkiä pääsi ilmaan ja veteen typpihappoa ja suolahappoa.

Nykyaikana silloinen normaali tapa toimia olisi raskas ympäristörikos.

Talouden ja työpaikkojen painoarvo, joiden ääntä esimerkiksi metsäteollisuuden yritykset edustivat, oli niin kova, että poliitikot eivät puuttuneet ympäristön pilaamiseen. Ainakaan niin kovaa, että se olisi loppunut.

”Sotien jälkeen elettiin nousuvaihetta ja kansan elintason parantaminen oli ykkösasia. Ajateltiin, että metsäteollisuuden avulla tästä noustaan. Oli laajalle levinnyt käsitys, että sen hintana pitää sietää luonnon saastumista”, Päijänne-liikettä Jyväskylän Yliopistossa tutkinut emeritus-professori Esa Konttinen kertoo.

Kritiikkiä alkoi tulla jo 1960-luvulla, mutta kriitikoita oli vähän ja vaikutus pieni. Vielä 1970-luvulla vaikutus metsäteollisuuteen oli vähäinen, mutta sitten alkoi tapahtua. Teollisuus alkoi menettää asemiaan ja 1980 alku oli voimakkaan ympäristöprotestin aikaa.

”Tilanne oli jo niin huono. Metsäteollisuus oli menettänyt asemaansa. Siihen kohdistettiin kritiikkiä 1970-luvun taloustaantuman ja öljykriisin seurauksena.”

Jyväsjärvi oli lähes täysin kuollut. Järveä on hapetettu 1970-luvulta saakka. Kuva: Petteri Kivimäki

Muutosta ajoivat aktivistiliikkeet, joita oli monia eri puolilla Suomea. Konttinen arvioi, että liikkeitä oli useita kymmeniä. Tunnetuin lienee vihreän puolueen lähtölaukaus Koijärvi -liike.

Kaikkialla eivät paikallisetkaan halunneet horjuttaa isoa yritystä ja työpaikkoja. Esimerkiksi Lievestuoreella ei syntynyt kansanliikettä, vaikka Lievestuoreenjärvi oli huonossa kunnossa ja lipeälampi haisi vuosikymmeniä.

”Siellä yhteisö oli hyvin riippuvainen tehtaasta. Tulot ja työ olivat paljon tärkeämpiä kuin ympäristö”, Konttinen kertoo.

Kansanliikkeitä vetivätkin ne, jotka kärsivät vain haitoista, mutta jäivät hyötyjä vaille. Liikeiden merkitys jäi usein paikalliseksi.

Mielenosoittaja vaati työpaikkojen säilyttämistä sellutehtaan portilla Lievestuoreella vuonna 1985, jolloin tehdas lopetettiin. Kuva: Markku Bärman

Saastuttaminen oli laillista. Ketään ei ole syytetty saastumisesta missään vaiheessa, Konttinen kertoo. Vesilaki oli vuodelta 1962, eikä sitä muutettu tiukemmaksi. Mutta jossain vaiheessa sen tulkintaa kiristettiin.

Konttisen mukaan ympäristöviranomaiset käyttivät hyväksi ajan muutosta ja saivat kireämpiä lupaehtoja läpi. Jämsän-Seutu -lehti kertoo, että 1980-luvun puolivälissä Jämsän tehtailla oli lupa 31 tonniin happea kuluttavia päästöjä. Se vastaa noin 400 000 kaupungin puhdistamattomia jätevesiä.

Päästöt jäivät kuitenkin alemmas ja vuoden 1984 keskiarvo oli 17 tonnia. Vuoden 1985 jäteluvan yhteydessä luvaksi esitettiin kolmea tonnia.

Äänekosken reitillä yksi kulminaatiopiste oli Metsä-Botnian hanke uudesta sellutehtaasta.

Sen suunnittelu alkoi vuonna 1982 ja pilaantuneisiin vesiin kyllästyneet asukkaat haistoivat vaikuttamisen paikan. Kritiikki oli äänekkäämpää alempana vesistön varrella Laukaassa kuin tehdaspaikkakunta Äänekoskella, missä Metsä-Botnian näkökantoja tuettiin laajalti.

”Liikkeen laukaiseva tekijä oli Jokamiehen vesipäivä kesällä 1982. Laukaan Peurunka-halliin saapui 200 henkeä, joiden joukosta esitetyt kriittiset puheenvuorot tulivat täydellisenä yllätyksenä vastapuolelle”, Konttinen kirjoittaa.

Tehtaan vesireitin varrella asuva matkailuyrittäjä Markus Kallio oli silloin nuori, mutta oli mukana joissain tilaisuuksissa.

”Niissä oli tehtaan edustajia paikalla. Aika kurmootusta se oli. Kyllä se oli vihamielistä”, hän muistelee asukkaiden kantoja uuteen tehtaaseen.

Tehtaan tuotanto olisi kolminkertainen vanhaan verrattuna, joten oli vaikea uskoa ympäristöhaittojen vähentyvän.

Yhtiö ei ympäristöintoa ensin osoittanut. Matkan varrella uhattiin tehtaan konkurssilla ja siirtymisellä muualle.

Vääntö päättyi Konttisen mukaan paljolti ympäristöliikkeen vaatimusten mukaiseksi. Liikkeen keinoina olivat julkisuus ja se sai esimerkiksi yliopiston tutkijat ja viranomaiset mukaan keskusteluun.

Painetta Keski-Suomeen päin tuli lopulta myös etelästä. Etelän media heräsi, kun huomattiin, että saasteet uhkaavat Päijänne-tunnelia. Etelä-Päijänteeltä alkava tunneli syöttää veden pääkaupunkiseudulle.

”Kysymys oli erittäin näkyvästi esillä tiedotusvälineissä. Otsikot ja jutut olivat suuria muuallakin kuin Keski-Suomessa”, Konttinen sanoo.

Lopulta Äänekoskella käyttöön otettu puhdistustekniikka levisi myös muihin tehtaisiin.

Toki asiaan vaikutti myös tekniikan kehittyminen. Äänekosken tehtaiden nykyomistaja Metsä Fibre kertoo, että tehtaalle tuli aikansa modernein puhdistustekniikka. Aktiivilietelaitos vähensi merkittävästi happea syövää kuormitusta.

Puhdistustekniikkaa oli kuitenkin käytössä Jyväskylän kaupungin vedenpuhdistamossa jo 1970-luvulla.

Metsä Fibren mukaan uusin vuonna 2017 valmistunut biotuotetehdas toimii vuoden 1985 tehtaan lupien rajoissa, vaikka tuotanto on kolminkertaistunut.

Yhtiön omat tavoitteet ovat nykyisin ympäristölupia tiukemmat.

Puhdas vesi kelpasi 1980-luvulla myös yhtiölle. Se rakensi edustussaunan lähelle tehdasaluetta ja puhdistamoa pian uuden tehtaan rakentamisen jälkeen.

Kuva: Timo Filpus