Luulitko, ettei hiilikuitua voi korjata? Pekka Korhonen parsii kasaan laitteet lentokoneista polkupyöriin

Pekka Korhonen näyttää polkupyörän hiilikuituvanteella, kuinka digitaalisen mikroskoopin avulla tutkitaan mahdollisen vaurion laajuus. Materiaalia taivutellaan varovasti, jotta nähdään, irvistävätkö katkenneiden kuitujen päät. Kuva: Timo Villanen

Siilinjärveläisen Pekka Korhosen käsissä polkupyörien rungot ja vanteet, vesijettien pohjat ja autojen osat – jopa lentokoneiden rakenteet – saavat uuden elämän.

Hän on yksi niistä harvoista suomalaisista, jotka osaavat korjata hiilikuiturakenteita.

”Suurin työ minulla on vakuuttaa ihmiset siitä, että sitä voidaan korjata. Sitä korjataan ilmailussakin, ja koneet pysyvät taivaalla.”

Lentokoneista korjataan tyypillisesti vaurioita, jotka syntyvät lintutörmäyksistä, raekuuroista ja salamaniskuista. Korhonen jos joku tuntee lentokoneiden vauriot ja niiden korjaukset, sillä hän opettaa tulevia lentokoneasentajia Savon ammattiopistossa Rissalassa.

Ura ilmailun ja hiilikuidun parissa alkoi omilla lentokoneasentajan opinnoilla samaisessa ammattikoulussa vuosina 2004–2007. Heti perään seurasi varusmiesvuosi Hornetien kimpussa Karjalan lennostossa – niin ikään Rissalassa.

Palveluksesta kotiuduttuaan Korhonen siirtyi Helsinki-Vantaan lentoasemalle Finnairin leipiin. Komposiittirakennekorjausten pariin hän omien sanojensa mukaan ”ajautui” työskennellessään Finnairin tytäryhtiö FAMilla (Finnish Aircraft Maintenance).

Ajautumisesta voitaneen puhua työpaikan sijainninkin yhteydessä, sillä Korhonen on lähtöisin pohjoissavolaiselta maatilalta Lapinlahdelta.

Päivätyönään Pekka Korhonen opettaa lentokoneasentajalinjan opiskelijoita Savon ammattiopistossa Siilinjärven Rissalassa. Sivutyönään hän korjaa esimerkiksi polkupyörien hiilikuiturunkoja. Kuva: Timo Villanen

Ilmailualan työt etelässä maistuivat, mutta kuitenkaan elämä kaupunkiympäristössä ei pidemmän päälle tuntunut omalta. Takaraivossa pyöri myös ajatus kotitilan tulevaisuudesta kaukana Savossa. Vanhemmat eivät pystyisi iän kaiken hoitamaan tilan töitä kahdestaan.

”Maalaispoika ei viihtynyt kaupungin vilskeessä.”

Vuonna 2012 Korhonen päätti palata Savoon. Työpaikka raskaskoneasentajana Yaran kaivoksella Siilinjärvellä mahdollisti rakkaalla kotitilallakin työskentelyn.

Tätä nykyä 50 hehtaarin siemenviljatilalla viljellään ohraa ja kauraa; eläimet pistettiin pois jo vuonna 1996. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin, vuonna 2016, Korhonen otti tilan vetovastuun veljensä kanssa.

”Isän oppien avulla on menty lapsesta asti, mutta samalla kehitämme tilan toimintaa.”

Korhonen on pohtinut maatalouden nykytilaa paljon. Alan tilanne ei ole helppo.

”Meillä molemmilla viljelijöillä pitää olla toinen ammatti – toisella jopa kaksi –, että tällaista 50 hehtaarin tilaa voimme viljellä ja kehittää.”

Viljeleminen on Korhoselle elämäntapa, osa identiteettiä ja tärkeä sukupolvelta toiselle jatkuva perinne. Työtä tehdään isolla sydämellä. Kylväessä ja kääntäessä sielu lepää.

”Se on parasta mitä voi olla, kun kaiken hulinan keskellä aloittaa toukotyöt.”

Isä ja äiti asuvat edelleen kotipaikalla ja ovat veljeksille korvaamaton apu tilan päivittäisessä pyörittämisessä. Sen myötä Korhosella on myös riittänyt aikaa harrastukselleen hiilikuidun parissa.

Hänen kiinnostuksensa materiaaliin on vuosien saatossa kasvanut siinä määrin, että tätä nykyä hän tekee korjauksia sivutoimisena yrittäjänä Fincarbon-toiminimellään.

Hiilikuidussa Korhoseen vetoaa sen haastavuus ja monipuolisuus materiaalina. Sitä tuodaan jatkuvasti uusiin sovelluksiin, joten osaamista täytyy kehittää samaa tahtia.

”3D-tulostin toimii uusien osien prototyyppien suunnittelun tukena.”

Kuka tahansa ei haastavan materiaalin kanssa pärjää. Korhonen arvelee, että yksi syy liittyy materiaalin suhteellisen kalliiseen hintaan. Harjoittelu ei ole halpaa toisin kuin vaikkapa lasikuidun kanssa.

”Jokainen voi kotonaan puuhastella lasikuidun parissa. Se ei maksa juuri mitään”

Nykyään Korhonen keskittyy etupäässä polkupyörien runkojen ja vanteiden korjauksiin. Hiilikuitu on Suomessa edelleen väärin ymmärretty materiaali. Esimerkiksi vakuutusyhtiöt eivät korjauta kalliiden harrastepyörien vaurioita vaan korvaavat suoraan uuden pyörän.

Toisin on Korhosen mukaan Keski-Euroopassa, jossa polkupyöräily harrastuksena ja tietoisuus hiilikuidun ominaisuuksista ovat aivan eri mittaluokassa.

Esimerkiksi alamäkipyöräilyssä vanteet ja rungot iskeytyvät kiviin, jolloin hiilikuiturakenne pirstoututuu. Usein vauriot ovat ammattilaisen korjattavissa. ”Tämä on myös kestävän kehityksen edistämistä”, Pekka Korhonen tuumii. Kuva: Timo Villanen

Korhonen toimii lentokoneiden komposiittikorjauksista omaksumallaan tarkkuudella.

”Polkupyörän runko käyttäytyy osaltaan samalla tavalla kuin lentokonekin.”

Kun hionta ja korjaus tehdään oikealla tavalla ja oikeilla materiaaleilla, lopputulos on Korhosen mukaan luotettava. Täysin solmuun ajettua polkupyörän vannetta hän ei toki turvallisuussyistä ala korjaamaan, mutta jopa katkennut runkoputki on pelastettavissa.

Korhonen lupaa takuun kaikille korjauksilleen. Asiakas saa mukaansa kirjallisen raportin korjauksista ja näkee digitaalisella mikroskoopilla otetuista kuvista omin silmin, mitä on korjattu.

Mikroskoopin avulla Korhonen tutkii vauriokohdan – kuin lääkäri ultraäänellä konsanaan. Hän näkee, kuinka syvällä rakenteen uumenissa ohuen ohuet kuidut ovat vaurioituneet.

Käytännössä pirstaloitunut hiili poistetaan korjauksessa ensin kokonaan, jolloin terveen kuidun päät tulevat esiin.

”Sieltä paljastuu, onko alkuperäisen materiaalin kuitutouvit laitettu pitkittäin vai kiertämään runkoputkea poikittain.”

Materiaali tavallaan rakennetaan uudelleen kuitua ja epoksilujitetta kerros kerrokselta laminoimalla. Tärkeää on käyttää juuri alkuperäistä vastaavaa kuitutyyppiä.

Hiilikuitumatto koostuu yhdensuuntaisista kuiduista, ja Korhonen ohjaa kuidut kääntämällä niiden suuntaa alkuperäisen, korjattavan materiaalin kuitujen mukaisesti. Viimeistelyssä ylimääräinen kuitukerros hiotaan tasaiseksi ja maalaatan.

”Pakkelointi ei tähän työhön kuulu.”

Tarkkaa menetelmäänsä Korhonen ei paljasta vaan vitsailee pitävänsä tekniikkansa ”tuotantosalaisuutena”.

Lentokoneen jokaisen osan korjaamiseen on yksityiskohtainen ohje oikeasta materiaalista ja menetelmästä. ”Tämän tarkkuuden olen halunnut tuoda polkupyörän korjaukseen”, toteaa Pekka Korhonen. Kuvassa hän opettaa kolmannen vuosikurssin opiskelija Tatu Savolaista (vas.). Kuva: Timo Villanen

Päivätyössään Korhonen kyllä jakaa oppejaan auliisti, sillä toimiihan hän ammattiopettajana tuleville lentokoneasentajille. Lisämaustetta työhön tuovat ammattitaidon kilpailut, joihin Korhonen valmentaa opiskelijoitaan.

Toukokuussa Korhosen löytää Kuopiossa järjestettävästä Taitaja-tapahtumasta lentokonehuollon osastolta. Kisakausi huipentuu syyskuussa Ranskan Lyonissa pidettäviin MM-kilpailuihin, joihin Korhonen matkaa valmentamansa opiskelijan kanssa.

Opettajaksi hän pätevöityi virallisesti suorittamalla työnsä ohella ammatillisen opettajan opinnot Jyväskylän ammattikorkeakoulussa ja lentokonetekniikan erikoisammattitutkinnon Winnovan Porin-yksikössä.

”Neljä vuotta sitten bongasin, että tänne haetaan opettajaa ja ajattelin, että se voisi olla mielenkiintoista.”

Nyt Korhonen koulii nuoria samalle uralle, jolle itsekin lähti 20 vuotta sitten. Paluu omille juurille on tapahtunut ammatillisessakin mielessä.