1800-luvun kartoissa merikäärme oli hyvin tavallinen hahmo. Tässä on tuntemattomaksi jääneen taiteilijan näkemys merten kuvitteellisesta pedosta 1800-luvun alussa. Kuva: Juha Nurmisen kokoelmat
Merikapteeni löysi hyytävän näköisen merenneidon, josta tuli kuuluisuus – aidoksi kerrotun olennon ruumista esiteltiin hyvään hintaan koko vuosisata
Vain reilut 100 vuotta sitten myös tiedemiehet uskoivat laivoja tuhoaviin merikäärmeisiin. Ilmiössä on samaa kuin myöhemmin ufohavainnoissa ja Ruokolahden leijonassa.
Fitžiläiset merenneidot olivat varsinainen vuosisadan huijaus, ja kaksi sellaista on nähtävillä Kotkassa Suomen merimuseon päänäyttelyssä Merikeskus Vellamossa. Kuva: Suomen merimuseoMeri on kirvoittanut totena pidettyjä tarinoita hirviöistä ja ihmismäisestä elämästä veden alla aivan viime päiviin saakka, jolloin olemme päässeet kurkistamaan syvyyksiin oikeasti.
”Silti lähiavaruus tunnetaan yhä paremmin kuin meren syvyydet”, muistuttaa näyttelyamanuenssi Erik Tirkkonen Suomen merimuseosta.
Hän oli tuottamassa Merikeskus Vellamoon Merimonsterit-näyttelyä 2019–2022 ja on pohtinut, miksi ihminen luo hirviöitä.
Moni tarina ja uskomus on elänyt tähän päivään saakka.
Ajatellaanpa vaikka Loch Nessin hirviötä, jonka näkemisen toivossa yhä käydään Skotlannissa tai vaikka tutumpaa näkki-perinnettä Suomessa. Keskiajalta peräisin olevalla hahmolla varoiteltiin uimataidottomia lapsia menemästä veden äärelle, jottei näkki hukuta.
Tätä taustaa vasten ei ole lainkaan outoa, että vielä tieteen ja tekniikan vallankumouksen vuosisadalla, 1800-luvulla, uskottiin valtavien ja vaarallisten merikäärmeiden ja mustekalojen olemassaoloon.
Niiden väitettiin tai oikeastaan tiedettiin olevan niin suuria, että ne pystyivät upottamaan laivoja. Teorioita vahvistivat silminnäkijöiden kertomukset, jotka olivat vakuuttavia ja toisinaan yksityiskohtaisia.
Tirkkonen uskoo, että osa havainnoista oli tehty vakavissaan. Valon heijastukset ja vaikkapa valaan tuottamat vesisuihkut ovat voineet tehdä omia temppujaan.
Muitakin syitä varmasti oli.
Merihirviö oli luonteeltaan mediahirviö.
Filosofian tohtori Otto Latva Turun yliopistosta tutki merieläinten hirviöllistämistä omassa väitöskirjassaan ja on kirjoittanut teoksen Merihirviöt – merenneidosta mustekalaan.
1800-luvun merikäärmettä hän luonnehtii mediahirviöksi.
”Mitä enemmän niistä puhuttiin ja kirjoitettiin, sitä enemmän niitä nähtiin. Ilmiössä on paljon samaa kuin 1950–60-lukujen ufobuumissa. Kun jokin alkaa kiertää mediassa, se ruokkii itseään. Moni silminnäkijä tahtoo olla osa tarinaa.”
Monet muistavat vaikka Ruokolahden leijonan, joka nousi jopa tv-uutisten vakioaiheeksi. Silminnäkijöistä, teorioista ja asiantuntijoista ei ollut pulaa.
Merikäärmetarinat kasvattivat lehtien levikkiä ja laajenivat myös muuhun taiteeseen. Jules Vernen klassikkoteoksissa taistellaan usein myyttisiä hirviöitä vastaan.
Aina 1500-luvulle saakka länsimaista käsitystä merenalaisesta maailmasta sävytti Plinius vanhemman (n. 77 jaa.) teos Naturalis historia. Sen mukaan kaikessa maanpäällisessä oli vastine meren alla. Meressä täytyi asua siis ihmisiä ja samanlaisia eläimiä kuin maan päälläkin.
Merikansan ja vedenalaisten eläinten ajateltiin olevan jollain tapaa ihmisen ja eläinten kaltaisia. Syntyivät merenneidot pyrstöineen mutta myös miespuoliset meri-ihmiset.
Hyvä jatkumo näille olivat 1500-luvun luonnontieteellisissä teoksissa esitetyt hahmot meripiispa ja merimunkki. Nämä olivat ulkonäöltään oiva sekoitus kirkonmiestä, kalmaria ja suurta kalaa.
Jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, että rantaan ajautuneet merenelävät kirvoittivat aikalaisten mielikuvitusta.
Otto Latva kuitenkin näkee näissä muutakin. Hän muistuttaa, että meripiispan ja merimunkin ilmestymisen aikoihin 1500-luvulla Euroopassa käytiin repiviä uskonsotia katolisten ja protestanttien välillä.
”Ne voi nähdä myös osaksi uskonsotien propagandaa. Ei liene vahinko, että katolilaisuudessa on munkkeja ja yksi tällainen satuttiin löytämään protestanttisuuteen kääntyneen Tanskan rantavesistä.”
Tarujen mukaan meripiispa puolestaan saatiin kiinni elävänä 1531 ja vietiin Puolan kuninkaan hoviin. Olentoa tutkittuaan oikeat katoliset piispat taipuivat laskemaan hahmon takaisin mereen, jonne tämä kuulemma ristinmerkin tehtyään sujahtikin.
Yksityiskohta Juudean kartan kuvituksesta 1500-luvulta. Piirroksessa viitataan Raamatun Joonas ja valas -tarinaan. Kuva: Juha Nurmisen kokoelmatMeri-ihmisten olemassaoloon uskottiin jopa vielä 1800-luvulla, vaikka tuolloin jo epäiltiin vahvasti niiden olemassaoloa.
Aikansa sensaatio oli, kun bostonilainen merikapteeni Samuel Barrest Eades esitteli ostamaansa fidžiläistä merenneitoa 1820-luvulla. Näitä pieniä olentoja väitettiin asuvan saarten rantavesissä enemmänkin. Yläruumis oli ihmismäinen, alaruumis kalan ja kädet usein hieman haukkamaiset.
Myöhemmin paljastui, että merenneito oli parsittu yhteen kalan ja apinan ruumiinosista – ja nykytutkijat ovat löytäneet niistä myös hieman liskoa ja krokotiilia. Kapteeni Eades ehti kuitenkin tienata sisäänpääsymaksuilla omaisuuksia.
Huijauksen jo paljastuttua amerikkalainen sirkusmies P. T. Barnum osti merenneidon kokoelmiinsa mutta jatkoi sillä rahastamista aina 1800-luvun loppupuolelle saakka.
Tämän päivän merihirviöltä edes ihminen ei voi suojautua.
Latva kiinnittää huomiota siihen, että vasta 1700-luvulla meriolentoihin alettiin tosissaan liittää ihmiselle vaarallisia piirteitä. Sitä ennen ne olivat joitain poikkeuksia lukuun ottamatta enemmän tai vähemmän vaarattomia mutta toki välillä pahansuopia.
”1700-luku oli valistuksen aikakautta, ja se teki selvän eron ihmisen ja luonnon välille. Kaikki mitä ei luonnossa voitu kontrolloida, oli ihmisiä saalistavia petoja.”
Valaitakin pidettiin vaarallisina olentoina, kunnes niitä opittiin hyödyntämään kaupallisesti. Tosin välillä ne saattoivat laittaa kunnolla vastaan ja samalla puuveneitä säleiksi. Hurjasta kaskelotista kertoo esimerkiksi Moby Dick -kirja 1800-luvulla, ja sillä on oikeita yhtymäkohtia todellisuuteen.
Vielä 1800-luvullakin luonnontieteilijät loivat omia meriteorioitaan enemmän hutkien kuin tutkien.
Merenkävijöillä olisi ollut paljon tietoa luonnosta, mutta tutkijat tyytyivät nostamaan ahterinsa työpöydän äärestä korkeintaan tutkiakseen rannalle päätynyttä luurankoa. Näin vaikkapa valaan jäännökset päätyivät helposti pönkittämään teorioita merikäärmeistä.
Manaatit ja merilehmät saattavat muistuttaa ihmistä, kun ne tähystävät meressä pystyasennossa. Merenneitojen syntyä yhdennäköisyys ei silti selitä. Fakta ja fiktio kohtaavat englantilaisessa taiteessa vuodelta 1889. Kuva: Juha Nurmisen kokoelmatHyvä kysymys on sekin, mikä loppujen lopuksi täytti ihmisten silmissä hirviön tuntomerkit.
”Hirviöiksi länsimaisessa kulttuurissa muuttuivat helposti oikeastaan kaikki normeista poikkeava, kuten ulkoiselta olemukseltaan niin sanotusti oudot tai arvaamattomasti käyttäytyvät tai liian suuret luontokappaleet. Ne rikkoivat ihmisten valtaa ja järjestystä”, Latva kertoo.
Valtamerten syvänteistä löytyy koko ajan uusia lajeja, jotka olisivat menneiden polvien mielestä varmasti outoja mutta kovin suuria ne tuskin ovat. Tosin jättiläiskalmarista saatiin elinympäristössään ensi kerran videokuvaa vasta 2012, vaikka niiden olemassaolo tunnettiin.
Yksikään mielikuvituksen tuottama merikäärme, näkki tai muu hirviö ei olisi pystynyt samanlaiseen tuhoon kuin mihin ihminen on kyennyt. Monet merellä elävät lajit on kalastettu tai tapettu sukupuuttoon.
Tirkkonen sanoo Merikeskus Vellamon näyttelyssä olleen yksi pieni valistuksellinen elementti. Siinä esitettiin tämän päivän merihirviö, jolta edes ihminen ei voi suojautua. Mediahirviöksi siitä tuskin on.
”Muoviroska. Se on tämän päivän aito merihirviö.”
Jutussa on lähteenä käytetty Otto Latvan kirjaa Merihirviöt – merenneidosta mustekalaan (John Nurmisen säätiö).
Merimonsterit-näyttely jatkaa supistettuna Turussa Forum Marinumissa 17.2. alkaen ja on esillä tammikuuhun 2026 asti.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
