Suru yhdistää kastien jakamaa kansaa

Nepalilainen perhe sortuneen talon raunioilla. Jälleenrakennus tulee viemään vuosia. Pahiten taannoisistajäristyksistä kärsivät syrjäiset vuoristokylät. Heikki Takko Kuva: Viestilehtien arkisto

Onneksi oli lauantai. Onneksi koko perhe oli samassa paikassa. Ajatukset pulpahtelevat mieleen takautuvasti. Lähetysseuran kummityön koordinaattori ja tiedottaja Anni Takko oli Nepalissa, kun maa järisi.

Hänen miehensä Heikki ja heidän kolme lastaan pääsivät heiluvasta kivitalosta ulos heti, Annilla kesti pidempään hoippua rappuset yläkerrasta.

Lopulta perhe istui pihanurmikolla tuntikausia, kun jälkijäristykset vavisuttivat Katmandua. Kotitalo pysyi pystyssä, mutta horisontissa sortuivat temppelit ja tiilitalot. Sisätiloihin ei uskaltanut mennä, joten seuraavat yöt kuluivat teltassa.

Muutaman päivän kuluttua putosi henkisesti raskain pommi. Lähetysseura päätti evakuoida Annin ja lapset. Heikki jäisi auttamaan paikallisia. Kodiksi muodostunut maa oli jätettävä yhtäkkiä.

”Perheen joutuminen erilleen siinä tilanteessa oli raskasta, ja sitä oli vaikea selittää lapsille”, Anni muistelee.

Syyllisyyskin nosti päätään. Miksi juuri me saamme lähteä?

Heikki Takko tuli Suomeen puolitoista viikkoa sitten maanantaina, kolmisen viikkoa ensimmäisen järistyksen jälkeen. Kotiinpaluuta seuranneena päivänä maa järisi jälleen tuhoisasti. Mieli viipyy Nepalissa.

”Uusi järistys oli iso takapakki. Onneksi sekin sattui päivällä, jolloin ihmiset ovat peltotöissä”, Heikki toteaa.

Nepalilaisten elämä järistysten pelossa on raskasta. Hermo on kireällä myös Takoilla, vaikka he ovat jo turvassa. Mikä tahansa ääni saattaa nostaa tunteet pintaan.

Jopa mikron piippaus muistuttaa järistyshälyttimestä.

Takaumia ja painajaisia tulee kenties loppuiän. Lapset kyselevät Suomessa, pysyvätkö rakennukset varmasti pystyssä. Olo on myös turhautunut, kun Suomesta käsin ei pysty auttamaan. Vaikka kyllähän Takot auttavat.

He ovat juosseet haastattelusta toiseen muistuttamassa suomalaisia Nepalin avuntarpeesta.

Arvioiden mukaan voi kestää kymmenen vuotta, että maa pääsee taas jotenkuten jaloilleen. Syrjäisissä vuoristokylissä kaikki on tuhoutunut. Uudelleenrakennus aloitetaan romahtaneesta tiilikasasta.

”Ihmiset itsessään ovat tärkein voimavara. Elämä on ollut muutenkin kovaa, joten he osaavat suhtautua järistykseen realistisesti”, Anni pohtii.

Eräässä kylässä Heikki Takko keskusteli yli 80-vuotiaan vanhuksen kanssa, joka oli menettänyt isänsä vuoden 1934 suurjäristyksessä. Nyt hän menetti poikansa.

Isot järistykset ovat tulleet noin 75 vuoden sykleissä, joten vanhuksella kävi todella huono tuuri.

Järistysten jälkimainingeissa avuntarve on hyvin konkreettista. Telttoja, ruokaa ja hygieniatarvikkeita viedään vuoristokyliin helikopterilla ja kävellen.

Apu todella menee perille. Sen Takot tietävät kokemuksesta. Työskenteleväthän he itsekin osana kokenutta avustusverkostoa.

Jälleenrakennuksella ja hätäavulla on kiire, sillä sadekausi puskee päälle kesäkuun puolivälissä. Silloin riski maanvyörymiin ja tulviin kasvaa.

Vaikka järistysten uhka on läsnä ja saasteet aiheuttavat jatkuvia hengitystiesairauksia, Takot aikovat palata elokuussa kotiinsa Katmanduun.

Avustustyö syrjäisissä kylissä jatkuu entiseen malliin.

Heikki Takko neuvoo paikallisille tehokkaampia viljelykäytäntöjä: Kuinka perhe saisi monipuolista ravintoa puutarhatilkultaan? Miten perustetaan pieni kanala tai sikala?

Kehitysapu ei enää ole sellaista, että rakennetaan upouusi meijeri ja jätetään se mätänemään viidakon keskelle. Niin on käynyt esimerkiksi Afrikassa.

Nykyaikainen apu on kouluttamista ja asenteiden muuttamista.

Kastijako elää tiukassa, vaikka virallisesti siitä on luovuttu. Erityisesti alimpaan kastiin kuuluvia Daliteja tuetaan kouluttautumaan.

Heikki Takko kertoo kylästä, jossa alakastiset elävät ylempikastisten ympäröiminä. Aamuisin he kömpivät savimajoistaan pelloille ja palvelemaan. Viisi vuotta sitten kylän lapset eivät tienneet, mikä on koulu. Nyt he käyvät sellaista ja oppivat. Lähetysseura on rakentanut alueelle myös yhteisvessan.

Peltotyöläisen palkka on 2–3 euroa päivässä. Se nousee vain kohottamalla ihmisten arvostusta.

Lähetysseura kannustaa myös yrittämiseen ja säästämiseen. Summa voi olla 20 senttiä kuussa, mutta se ehkäisee kyläläisiä velkaantumasta.

Naisia opetetaan lukemaan ja kannustetaan perustamaan ompelimoja.

Omavaraisuuteen ei ole kovin pitkä matka köyhissäkään oloissa.

”Monesti riittää, että ihminen ymmärtää perusoikeutensa ja saa koulutusta”, Heikki Takko toteaa.

Takkoja kuunnellessa myös länsimaisessa pumpulissa kasvanut toimittaja ymmärtää monta asiaa. Meillä on asiat erittäin, erittäin hyvin.

Katja Lamminen

Uusi

järistys

oli iso

takapakki.

Onneksi sekin

sattui

päivällä. Silloin

ihmiset ovat peltotöissä.

Avaa artikkelin PDF