Essee: Alle kolmen kilon nyytti oli raskainta mitä olen koskaan saanut pidellä – isäksi tulon jälkeen mikään ei ollut entisellään

Kuva: Jukka Pasonen

Sylissäni lepää alle kolmen kilon nyytti. Mitään niin rakasta ja raskasta en ollut koskaan saanut pidellä.

Muisto tunteesta kostuttaa silmäkulmat, vaikka aikaa siitä on kulunut reilusti yli 30 vuotta. Katkerienkin pettymysten jälkeen kauan odotettu esikoinen oli syntynyt. Etuajassa ja pienenä rääpäleenä, mutta niin elävänä.

Raskaalta tuo pieni ihminen tuntui, koska en ollut varma, selviänkö siitä vastuusta, minkä uuden ihmisen tähän maailmaan saattamisesta sai. Osaanko edes vaippaa vaihtaa, saatikka kasvattaa.

Mikään ei ollut entisellään. Parisuhde olikin kolmen suhde. Työtä ei tehnyt itselle ja uralleen, vaan lapsen eduksi. Ennen tärkeiltä tuntuneisiin harrastuksiin ei jaksanut tai ehtinyt uppoutua.

Ei tuoreen perheen elämä ollut aina helppoa ja selvää tai ristiriidatonta. Toisinaan huutoa ja itkua. Mutta myös riemua ja naurua.

Kuva: Jukka Pasonen

Isänä olen yllättänyt itseni pettymästä, kun lapsi ei täytäkään salaa mielessäni asettamiani toiveita. Yhtä usein olen yllättynyt, kun lapsi on tehnyt jotain niin hienoa, etten ole osannut edes toivoa moista.

Hienon asian ei tarvitse olla suuri. Riittää, kun pieni tyttö on vähäisistä viikkorahoistaan säästänyt pienen lahjan tai kun päiväkoti-ikäinen poika haluaa herätä tarpeettoman aikaisin vain saadakseen vilkuttaa töihin lähtevälle isälle.

Kuva: Jukka Pasonen

Muutama viikko sitten aikuisen tyttären asuntoa remontoidessamme huomaan, että olen siirtynyt monessa asiassa ”mestarista” ”apupojaksi”. Niinhän sen täytyy mennä.

Peruskoulun aikoina lapsiaan pystyi vielä aika varmasti auttamaan tarvittaessa. Jo lukion ja varsinkin ammattiopintojen aikoina ymmärsi rajallisuutensa. Oli vähän surullista, mutta myös lohdullista, ettei lapsi tarvitse isänsä, vaan jonkun muun apua, kun omat rahkeet eivät riitä.

Sama jatkuu vaarina. Muistipelissä häviän viisivuotiaalle lapsenlapselle. Shakissa ja juoksukilpailussa olemme nyt aika tasaveroiset yhdeksänvuotiaan tyttärenpojan kanssa. Vuoden kuluttua voi jo olla toisin.

Kuva: Jukka Pasonen

On vaikea pysyä tyynenä, kun lapsi tekee isän mielestä ”huonoja” valintoja. Vaikka murrosikäisten lapsien kanssa tuntui usein, että oli pakko puuttua asioiden kulkuun, ei se johtanut haluamaani ”oikeaan”.

Lopulta osoittautui usein, että ne lapsen tekemät ”virheet” avaavat uusia polkuja myös isälle. Vanhemman osa ei ole vain rajojen asettaminen. Vielä tärkeämpää on kannustaa tärkeissä asioissa, vaikka se vaatii välillä työtä. Lapselle ei lämmin ajatus eivätkä kauniit sanat riitä, vaan teot ratkaisevat.

Kuva: Jukka Pasonen

Huono omatunto liian pitkistä työpäivistä ja muusta poissaolosta sai monesti joustamaan säännöistä ja hyvittelemäänkin. Mietin, että kasvaako lapsesta kunnon lainkuuliainen kansalainen, kun hän onnistui välillä kietomaan isänsä pikkusormensa ympärille? Olisiko pitänyt olla ankara, vahtia tyttäriään haulikon kanssa vävykokelailta niin kuin elokuvissa?

Monia virheitä tuli tehdyksi. Lapsi on onneksi ajatteleva ihminen ja ymmärtää tarvittaessa tehdä päin vastoin kuin isä neuvoo. Hyvät vävytkin, isiä jo molemmat itsekin, löytyivät ilman haulikkoa.

Kuva: Jukka Pasonen

Isänä ei pysty iloitsemaan omasta menestyksestään, jos lapsen asiat eivät samaan aikaan ole kunnossa.

Vaikka jälkikasvu lähtee maailmalle, huoli opiskelupaikoista, yt-neuvotteluista, työttömyydestä, huonosta kohtelusta, rikoksen uhriksi joutumisesta, onnettomuuksista ja sairauksista ei katoa koskaan.

Mutta ilo lapsen menestyksestä peittää huolet alleen.

Vähän aikaa sitten näin unta, että olin tämä sama yli 60-vuotias ukkeli kuin valveillakin, mutta ilman perhettä. Ahdisti, kun ymmärsin, että tiimalasin hiekka perheen perustamisessa on valunut loppuun.

Heräsin ja helpotuin, kun tajusin nähneeni vain unta.

Kirjoittaja on kolmen lapsen isä ja neljän lapsenlapsen vaari.