Nuorille on taattava rippileireillä turvallisuus ja koskemattomuus – mallia voisi ottaa Englannista
Leirien turvallisuus on seurakuntien ja aikuisten vastuulla, eikä esiin nousseita häiriöitä ja ongelmia pidä vähätellä, kirjoittaa piispa Matti Repo kolumnissaan.
Kesällä on uutisoitu monista häiriöistä rippileireillä. Ensimmäinen tapaus oli niin ruma, että sen imussa nousi julkisuuteen jokin pienempikin kahnaus. Kuva: Juho Leskinen18.8.202405:30
Vierailin rippileirillä. Ajelin mökiltä pyhäaamun messuun, joka oli ilmoitettu netissä. Isoset ottivat vastaan, toivottivat tervetulleeksi ja osoittivat paikat. Nuoret lukivat Raamatun kappaleet ja kirjoittamansa rukoukset. Messussa kastettiin kaksi nuorta.
Samalla viikolla tulee 50 vuotta omasta riparistani. Toisin kuin silloisissa leirikirkoissa, kukaan ei nyt töninyt, supissut, heitellyt käpyjä eikä yrittänyt vetää huomiota. Täällä hiljennyttiin sanaan, rukoukseen ja ehtoolliseen.
Kesällä on uutisoitu monista häiriöistä rippileireillä. Ensimmäinen tapaus oli niin ruma, että sen imussa nousi julkisuuteen jokin pienempikin kahnaus. Sellaisia helposti esiintyy siellä, missä nuorison pitäisi rauhoittua nukkumaan.
Mutta useimmissa oli kyse aikuisten käytöksestä, jopa alkoholista ja seksuaalisesta häirinnästä.
Ei pidä vähätellä ongelmaa sillä, että maassa on vuosittain noin 1 200 rippileiriä ja niillä lähes 50 000 nuorta. Seurakuntien on vastattava huoltajien oikeutettuun luottamukseen.
Leireillä on taattava turvallisuus ja koskemattomuus. Työntekijöiden ja vapaaehtoisten tulee noudattaa laadittua turvallisuussuunnitelmaa. Toivottavasti kyse ei ole sitoutuneen henkilökunnan puutteesta.
Kukaan ei uskaltanut edes vessaan, kun pihalle kuviteltiin väkivaltaisia häiriköitä.
Nuoret ovat aiempaa valveutuneempia, mutta ajatkin ovat muuttuneet. Enää ei voisi johto varmistaa nuorten pysymistä huoneissaan pelottelemalla heidät hysteerisiksi, kuten minun riparimuistoissani.
Elokuun pimeässä yössä pomot huutelivat kämppien nurkilla toisilleen kovaäänisiä uhkauksia, kopistelivat ikkunoita ja kiipesivät katoille. Kukaan ei uskaltanut edes vessaan, kun pihalle kuviteltiin väkivaltaisia häiriköitä.
Jälkeenpäin nauratti, mutta tuskin oli kelpo menettely.
Lähes kolme neljästä 15-vuotiaasta käy Suomessa rippikoulun. Se on maailman huippua. Leirielämän ohella vetovoimaa tuovat isoset ja apuopet.
Joka leirille osallistuu edellisvuonna konfirmoituja, jotka koulutuksen myötä saavat vastuuta. He puhuvat nuorten kieltä ja ovat samaistumiskohteita.
Heinäkuussa esittelin Englannin kirkolliskokouksessa suomalaista rippikoulua. Mukana oli pappi, isonen ja apuope, jotka ovat olleet useilla Tampereen ja Manchesterin yhteisillä leireillä Englannissa.
Esittely herätti kiinnostusta, mutta innostavinta oli nuorten osuus. Syntyi oivalluksia leirien ja isosten merkityksestä niin kirkon kuin yhteiskunnan kannalta. Tuntui hyvältä viedä täkäläistä osaamista.
Englannin kirkon lastensuojelu sen sijaan näytti korkealle viritetyltä. Kokouspaikalle ei voinut majoittaa alaikäisiä, ja mukana tuli koko ajan olla nimetty aikuinen. Kotoa piti olla lupa, että nuori voi näkyä kokouksen videolähetyksessä. Saunomista tuskin voisi ajatella Englannin kirkon nuorisotyössä, pohdiskelin.
Matkalta palattuani alkoivat silmiini osua rippileirien häiriötapaukset. Englannin kirkon ”safeguarding” ei ollutkaan liioittelua. Siitä päinvastoin sopii meillä ottaa oppia.
Kirjoittaja on Tampereen hiippakunnan piispa Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
