Lihansyöjän lautasella tiivistyy ekologisuus ja tehokkuus

Sorsa lentää pohjoiseen, pataan kuumaan mausteiseen, runoili (hiukan muotoiltuna) lauluntekijä aikanaan.

En ole metsästäjä, kalastankin vain kutuaikana. Lihaa syön nykyään harvakseltaan, mutta se johtuu ikääntymisestä. Vanhus syö kuin lintu, närkkimällä.

Sen sijaan olen pitkään ihmetellyt nykyajan kiihkoilevaa puhetta kasvisruuan puolesta.

Ensiksikin ekologisuus. Ajatellaanpa tuota mainittua sorsaa. Se on kerännyt luonnosta parhaat kasvinosat, mehevät juurekset, makoisat varret. Sen sydän ja verenkiertojärjestelmä on huolehtinut ruuan varastoinnista ja kylmä- tai tässä tapauksessa tuoreketjun saumattomasta toiminnasta.

Sitten se itse omin voimin lentää satoja kilometrejä metsästäjän pyssyn kantamalle, kokee nopean armokuoleman, jollaisesta eläin luonnossa, krokotiilin tappopyörityksessä voi vain unelmoida.

Metsästäjä palaa kotiin, heittää ylpeänä ikiaikaisen saaliin keittiössä esiliina lanteilla pyörähtelevän miehensä eteen. Kohta porisee padassa höyryävä, maustettu sorsakeitto. Mikä idylli, syksyiltanen kaukaisel’ maal’.

Ja mitä tekee samaan aikaan niin sanottu luonnonystävä?

Hän varustaa sata metriä pitkän tankkilaivan tai kerosiinilla ilmassa pysyvän raskaan rahtikoneen, kuljetuttaa ”terveelliseen” ruokapöytäänsä neljääkymmentä sorttia hedelmiä, keväänvihreitä parsantaimia Välimeren ensisadosta, salaa geenimanipuloitua soijaa, ja ah! luomuviiniä Australiasta, Chilestä, ja poliittisesti nykyään niin korrektista Etelä-Afrikasta.

Kenties espanjalaisen tyhjiöpakatun palan luostarijuustoa, jos heittäytyy vapaamieliseksi. No, pakko tehdä niin, kas kun kasvit, viinit ja juustot eivät osaa lentää eivätkä uida, kylmäketjun ylläpidosta puhumattakaan.

Toinen, mitä olen ihmetellyt on teho. Lihansyönti teki ihmisestä sivistyneen luomakunnan kruunun, kun hänellä jäi aikaa ajatteluun. Toki siihen tarvittiin myös taitavat kädet.

Koirallakin on lihansyöjänä luppoaikaa 15 tuntia vuorokaudessa, mutta niin kauan kun lihajalosteita sen appoiseen kitaan riittää, se ei näytä tuntevan mitään kiinnostusta työväenopistojen aina niin innostaviin syksyn ohjelmaläpysköihin. Korkeintaan repii isoilla kulmahampaillaan silpuksi, jos kömpelöiden käpälöidensä väliin sellaisen saa.

Ruohonsyöjillä ei eläinmaailmassa sen sijaan ole edes teoreettisia mahdollisuuksia itsensä sivistämiseen. Niiden valveillaoloaika kuluu ruuanhankintaan, koska kasvisruoka on niin tehotonta.

Sama näkyy ihmistenkin maailmassa. Seurasin kerran, kun kasvisruokatoimittaja haastatteli vihreää filosofia ihmiskunnan tulevaisuudesta. Siitä ei meinannut tulla mitään, koska suurin osa heidän ajastaan kului syömiseen. Kasvisruokaa pitää tunnetusti syödä hitaasti ja nykyihmisen maailmassa myös joka korren välissä kehua pitkään.

Ja oliko ruoka edes hyötyisää, kovin kaitaluisia olivat kumpainenkin.

Kaukana ovat ne ajat, jolloin isäntä heinäkiireen aikaan heitti lakin päästään ja lapioi lihasopan ennen kuin lakki oli edes penkin päähän pudonnut.

Olin aiemminkin näiden ajatuksieni kanssa kyllä hyvää pataa kyläläisten kanssa, koska he eivät ole koskaan kasvisruokaan hairahtuneetkaan.

Sen sijaan tunsin yksinäisyyttä idealististen nettikavereitteni kanssa, sielläkin kun tapaan viettää aikaani. Kunnes tutustuin Joonas Konstigin kirjaan Pyhä ruoka ja siitä käytyihin keskusteluihin. Konstigilla on vielä se hyvä puoli, että hän on itse entinen paheestaan irti päässyt kasvissyöjä.

Samalla tavalla kuin alkoholistia voi auttaa vain entinen alkoholisti, Konstigin neuvot antavat kelpo vertaistukea kasvissyönnistä luopuneille.