Sata vuotta sitten Suomi oli takapajula, jossa joka kymmenes lapsi kuoli alle vuoden iässä – antibiootit, elintason nousu ja "äärimmäisen viisaat päättäjät" nostivat Suomen synnytysterveyden kärkimaaksi

Kätilöopisto edusti aikansa uusinta ja parasta synnytyssairaalahoitoa Suomessa. Kuva: Pertti Jenytin / Lehtikuva

Satakaksikymmentä vuotta sitten Suomeen syntyminen ei ollut mikään lottovoitto.

1800- ja 1900-lukujen vaihteessa Venäjän keisarikunnan läntiseen suuriruhtinaskuntaan syntynyt lapsi tulisi elämänsä aikana kokemaan monta surua ja kauhua.

Vuonna 1900 Suomessa maailmaan tullut lapsi kokisi niin ensimmäisen maailmansodan aikaisen elintarvikepulan, sisällissodan, kieltolain aikaiset väkivaltaiset vuodet kuin talvi- ja jatkosodankin.

Siis kokisi, jos olisi onnekas. Moni aikalainen ei nimittäin koskaan elänyt riittävän vanhaksi kokeakseen juuri mitään.

Vuonna 1900 Suomen imeväiskuolleisuus oli 153 lasta tuhatta kohden. Runsaat 15 prosenttia elävänä syntyneistä lapista siis menehtyi ennen ensimmäistä syntymäpäiväänsä.

Vastasyntyneellä oli myös realistinen uhka menettää äitinsä heti synnytyksessä. 1900-luvun alussa 100 000 Suomessa synnyttäneestä naisesta runsaat 400, eli noin neljä promillea, kuoli raskaudesta tai synnytyksestä johtuvista syistä.

Imeväis- ja äitiyskuolleisuus oli tuolloin korkeaa kaikkialla, mutta Suomi ja muut Pohjoismaat olivat vielä sata vuotta sitten takapajuloita ainakin Euroopassa.

Syynä sekä äitien ja lasten runsaisiin kuolemiin oli yleisesti huonomman terveyden ja ravitsemuksen lisäksi esimerkiksi huono hygienia ja lääketieteellisen osaamisen puutos, kertoo Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin (HUS) hallinnollinen ylilääkäri Veli-Matti Ulander.

Ulander on työskennellyt synnytyslääketieteen parissa yli 25 vuotta.

”Synnyttäjien terveyttä ovat parantaneet erityisesti antibiootit, yleinen terveydentilan kohentuminen ja synnyttäjien siirtyminen sairaalaan”, Ulander kertoo.

Vielä sata vuotta sitten lähes jokainen synnytys tapahtui kotona, eikä apuna ollut välttämättä ketään, jolla olisi lääketieteellistä koulutusta. Kätilöitä oli kyllä koulutettu Suomessa jo 1800-luvun alkupuolelta lähtien, mutta varsinkaan kaikkiin maalaiskuntiin heitä ei riittänyt.

Kaupunkien muutamat laitossynnytyspaikat oli varattu kaikkein heikoimmassa taloudellisessa asemassa oleville, joilla ei aina ollut muuta kunnollista paikkaa synnyttää.

Synnyttäjän kohtaloksi saattoi koitua esimerkiksi lapsivuodekuume, joka oli laitoksilla runsaasti koteja yleisempää. Kyseessä oli infektio, jonka unkarilaislääkäri Ignaz Semmelweis osoitti johtuvan puutteellisesta hygieniasta.

Silloisissa ahtaissa sairaalaolosuhteissa tauti levisi kotioloja nopeammin. Taudinaiheuttajia ei vielä kunnolla tunnettu, eikä käsiä ja hoitovälineitä ymmärretty tai osattu desinfioida.

”Myös verenvuoto on ollut aiemmin merkittävä kuolinsyy”, Ulander kertoo.

Synnytysterveyttä ja lasten eloonjääntimahdollisuuksia haluttiin valtion toimesta parantaa heti itsenäisyyden alku­vuosina.

Esimerkiksi vuonna 1920 säädettiin laki, jonka mukaan kunnassa tuli olla vähintään yksi kätilö 5000 asukasta kohden. Kätilöiden palkasta kaksi kolmannesta maksoi valtio, ja loput kunta.

Myös neuvolatoimintaa aloiteltiin pian itsenäistymisen jälkeen 1920-luvulla hyväntekeväisyysjärjestöjen aloitteesta.

Vuonna 1944 säädetty laki velvoitti jokaisen kunnan perustamaan neuvolan vuosikymmenen loppuun mennessä.

”Neuvolat auttoivat alkuaikoina esimerkiksi hygienian edistämisessä, ravitsemusneuvonnassa ja ohjaamisessa, mitä kaikkea tehdään edelleenkin”, selittää THL:n tutkimuspäällikkö Tuovi Hakulinen.

Alkuaikoina neuvolatoiminta perustui terveydenhoitajien tekemiin kotikäynteihin. Sotien jälkeen neuvola liitettiin osaksi perusterveydenhuoltoa.

”Suomessa oli vielä sotien välissä ja jälkeenkin aika­moista köyhyyttä ja kurjuuttakin. Päätös yleisestä neuvola­toiminnasta oli hyvä, koska kyllä koko kansa varmasti tarvitsi hyvää terveysneuvontaa ja terveysseurantaa”, Hakulinen kertoo.

”Meillä on ollut silloin äärimmäisen viisaita päättäjiä. Oli myös loistava innovaatio kytkeä äitiysavustuksen saaminen velvoitteeseen siitä, että äiti käy lääkärissä raskauden aikana.”

Hyvinvointivaltion ensimmäiset tuulahdukset virisivät yhtä aikaa kansakunnan rakentamisen kanssa, vaikka niitä ei silloin välttämättä osaksi sen laajempaa kehitystä tunnistettukaan. Kansan kokoa haluttiin kasvattaa.

Lapsien ja äitien elossa pitäminen havaittiin helpommaksi kuin syntyvyyden kasvattaminen, joten voimavarojen keskittäminen neuvoloihin oli järkevää.

Niin ikään pienituloisimpien äitien laitossynnyttämisellä pyrittiin ehkäisemään lapsenmurhia.

Ajatus suuremmasta ja terveemmästä kansasta potentiaalina ja esimerkiksi tulevaisuuden työvoimana sai päättäjät kiinnittämään uudenlaista huomiota lapsiin.

Yksi tämän kehityssuunnan tärkeistä henkilöistä oli Lastenlinnan ylilääkäri Arvo Ylppö. Hän uskoi, että lasten huono tai vääränlainen hoito johtaa sairaalloisiin lapsiin ja aikuisiin.

Vanhempien valistaminen ja ohjeistaminen nähtiin keinoina edistää lasten terveyttä niin, että he pysyivät terveinä myös aikuisiässä.

Kasvanut huomio synnyttämiseen ja vastasyntyneisiin alkoikin tuottaa hedelmää varsin nopeasti.

Kun vielä itsenäistymisvuonna 1917 imeväiskuolleisuus oli runsaat 118 lasta tuhatta kohden, oli se sotia edeltävänä vuonna 1939 laskenut jo alle seitsemänkymmenen.

”Jos voisin mennä ajassa taaksepäin tuonne historiaan, niin kävisin kiittämässä päättäjiä”, Hakulinen sanoo.

Ulander muistuttaa, että neuvolajärjestelmä on paitsi arvostettu ja toimiva, myös varsin kustannustehokas tapa edistää syntyvien lasten ja heidän äitiensä terveyttä.

”Monissa länsimaissakin äitien terveydenhuoltoon käytetään paljon enemmän rahaa, mutta luvut ovat huonompia”.

Sotien jälkeen vauhdittui siirtyminen sairaalasynnytyksiin, ja 1940-luvun lopulla sairaalassa synnyttämisen osuus jo ohitti kotona synnyttäneet. 1960-luvulla synnytykset taas alkoivat keskittyä yhä paremmin varusteltuihin keskussairaaloihin.

Tässä vaiheessa imeväiskuolleisuus ja äitiyskuolleisuus olivat jo murto-osa vuosisadan alusta, mutta tasainen lasku jatkui edelleen.

Imeväiskuolleisuus alitti Suomessa 10 promillen rajan vuonna 1975. Vuonna 2000 tuhatta elävänä syntynyttä kohtaan vuoden sisällä kuoli 3,8.

Viime vuosina Suomen imeväiskuolleisuus on vaihdellut kahden promillen molemmin puolin.

Noin 60 000 syntyneen kokonaismäärässä se tarkoittaa noin 120 alle vuoden ikäisenä menehtynyttä lasta vuosittain.

Äitiyskuolleisuus vaihtelee enemmän, koska määrät ovat pienempiä. 100 000 synnyttäjää kohden menehtyy Suomessa vuosittain nollasta kahdeksaan.

Vuositasolla tämä on tarkoittanut alle kymmentä synnytyksessä kuollutta äitiä vuodesta 1970 lähtien. Vielä vuonna 1960 kuolleita oli 59.

Viimeisimpiä suuria edistysaskeleita on ollut esimerkiksi keskosina syntyneiden lasten hoito, jonka nykylääketiede ja hyvin varustellut synnytyssairaalat mahdollistavat. Keskosista oli tosin aikanaan kiinnostunut jo Arvo Ylppö, joka mainitaan keskos-sanan keksijänä.

Sadassa vuodessa Suomi on noussut Euroopan takamaasta maailman kärkeen synnyttäjien ja imeväisten terveydessä.

Maailmanpankin viimeisimmissä tilastoissa Suomi on kaikista maailman valtioista äitiyskuolemissa kahdeksantena ja imeväiskuolleisuudessa viidentenä. Erot ovat kärkimaiden välissä todella pieniä.

Vaikka kotisynnytykset ovat jossain määrin viime vuosina kasvattaneet suosiotaan, tapahtuu suunniteltuja kotisynnytyksiä vuositasolla vain noin 40.

Hieman enemmän tapahtuu sellaisia synnytyksiä, jossa lapsi syntyy ennen kuin äiti ehtii sairaalaan. Yli 99 prosenttia kaikista synnytyksistä tapahtuu nykypäivänä kuitenkin sairaalassa.

Vaikka lääketieteen kehittyminen on sadan vuoden aikana ollut hurjaa, on neuvolan rooli äidin ja lapsen terveydentilan seurannassa ja vanhempien opastamisessa pysynyt tärkeänä myös nykyaikana.

”Koko ajanhan tieto päivittyy, ja näitä ohjeita pyritään myös korjaamaan sen mukaan”, muistuttaa Hakulinen.

Arvo Ylpön ajatukset siitä, että lasten hyvinvointiin kannattaa panostaa voivat siis edelleen hyvin.