Liina Putkonen toivoo, että kaikki pääsisivät joskus lumoutumaan sadun maailmaan. Kuva: Jarno Mela
Dekkaristi ahdistui ja loi lohdukseen hyvän mielen kylän: ”Kielokosken miettiminen iltaisin ennen nukahtamista on kuin lämmin maitolasi”
Kirjailija Liina Putkonen vaihtoi dekkarien rujon maailman hyvän mielen maalaisromantiikkaan.
Liina Putkosesta tuli kirjailija tavallaan puolivahingossa. Kuva: Jarno MelaAina Varjoranta astelee Kielokosken kirjaston kuluneita kiviportaita Spunk-koira kintereillään. Kesä ruukkikylän kirjastonhoitajana tarjoaa mahdollisuuden miettiä mitä hän elämältään seuraavaksi tahtoo. Kielokoski on siihen hyvä paikka.
Kylää on kuitenkin turha etsiä Suomen kartalta. Aina Varjoranta on Liina Putkosen mielikuvituksen tuotetta, kuten koko Kielokosken ruukkikylä kaikkine hahmoineen.
”Se on minun oma turvapaikkani”, Liina Putkonen sanoo.
Kielokosken syntyyn sysäsi Putkosen entisen kollegan Maija Kajannon kirjoittama Korvapuustikesä. ”Se oli niin täynnä turvaa ja hyvää mieltä. Ajattelin, että mäkin haluan tämmöisen maailman itselleni.”
”Ruukkimiljööt ovat mielestäni aina olleet kiehtovia. En kuitenkaan ole mikään historiallisen romaanin kirjoittaja, se vaatisi valtavasti taustatyötä.”
Tie Kielokoskelle lähtee silti paljon kauempaa. Liina Putkonen on kirjoittanut aina. Jo ala-asteella tarinat ja sadut olivat hänen oma maailmansa.
”Ne ovat semmoisia paikkoja maailmassa, missä kaikkien pitäisi päästä välillä olemaan. Niissä on hyvä olla ja asiat ratkeavat empaattisella ja inhimillisellä tavalla. Siksi mä oon suuri satujen ystävä ja olen aina pitänyt niiden kirjoittamisesta.”
Lukiossa pitkän matematiikan, fysiikan ja kemian lukenut Liina pääsi opiskelemaan biofysiikkaa, mutta päätti viettää Haapaveden opistolla välivuoden opiskelemalla kirjoittamista.
”Se välivuosi on kestänyt nyt noin 30 vuotta”, Putkonen nauraa.
”He olivat niin onnellisia ihmisiä. Heistä huokuva onni oli niin iso, että ajattelin, että haluaisin kokea sen.”
Putkonen on tehnyt pitkän uran toimittajana, mutta mitään lehtiartikkelia pitempää hän ei ollut ajatellut koskaan kirjoittavansa.
Kirjailijaksi Putkonen päätyi oikeastaan puolivahingossa. Hän oli vuonna 2015 Ahlmanin opiston etäkirjoittajakurssilla, johon kuuluvassa viikonloppuseminaarissa esikoiskirjailijat kertoivat, miten heidän kirjansa olivat syntyneet.
”He olivat niin onnellisia ihmisiä. Heistä huokuva onni oli niin iso, että ajattelin, että haluaisin kokea sen”, Putkonen sanoo.
Samassa paikassa mainostettiin Johnny Knigan dekkarikisaa, jossa etsittiin ”Suomen rikollisinta mieltä”. Kilpailuun piti kirjoittaa ensin dekkarin synopsis eli tiivistelmä tarinan juonesta.
Liuskan mittaisen synopsiksen tekeminen ei kuulostanut liian vaativalta. ”Ajattelin että tuohon mäkin pystyn, että se on se maksimi.”
”Kun ajelin Ahlmanilta kotiin, tuli se ensimmäinen idea.”
Synopsis syntyi. ”Se oli kuin huume joka koukutti. Seuraavassa vaiheessa piti olla laajempi juonitiivistelmä ja useamman sivun mittainen katkelma tarinasta. No totta kai mä tein, kun olin päässyt kisassa jatkoon.”
”Sitten mä pääsin finaalin, jossa meitä oli kolme. Siinä piti olla kirjoitettuna koko kirja, sen ensimmäinen versio. Eihän siinä sisu antanut periksi luovuttaa. Sitten se tuli hakattua koko kirja kasaan ja kävi niin, että voitin sen kisan. Ja kirja syntyi.”
”Se oli porttiteorian mukainen koukuttuminen. Ei tarvitse nielaista koko norsua kerralla, vaan voi paloitella, aloittaa vaikka varpaankynnestä.”
Jäätynyt tyttö -dekkari ilmestyi 2018 ja sai loistavan vastaanoton. Se käsitteli ajankohtaisia aiheita: maahanmuuttoa ja meidän ihmisten ennakkoluuloja.
”Yleensä minulla on jokin kimmoke tarinaan”, Putkonen toteaa.
Esikoisdekkaria pohtiessaan hän kuuli radiosta maahanmuuton vastaisista kampanjoista.
”Uskomatonta, miten ihmisten hätä ei kosketa. Miten voidaan toisten auttamista pitää heikkoutena”, Putkonen kertoo ihmetelleensä.
Esikoisdekkarin päähahmon, rikospoliisi Linda Forsin tutkimukset jatkuivat 2020 ilmestyneessä Palava poika -dekkarissa.
Kolmatta dekkaria kirjoittaessa tarina kuitenkin tyssäsi. Ensin tuli pandemia ja sitten Ukrainan sota.
”Dekkarit ovat sinänsä hauskoja jännitysnäytelmiä, mutta nyt koko elämä on yhtä jännitysnäytelmää. Tajusin, että haluan jonkun pakopaikan, jotain hyvää elämään.”
Syntyi Kielokoski. ”Kielokoskella olen ihan muualla. Kielokosken miettiminen iltaisin ennen nukahtamista on kuin lämmin maitolasi.”
Hyvän mielen romaanit ovat Putkosen mukaan ilmiönä kehittyneet.
”Hyvän mielen romaanit on tuotu tähän päivään aikuisille naisille. Ne päästävät lomalle kaikesta ja silti niissä pohditaan, miten ratkaista elämän ongelmia. Ne tarjoavat sellaisen vilttiin kääriytymisen tunteen”
Omaan kirjaansa Putkonen on sirotellut satujen maailmaa ja lempirunouttaan. ”Sain omalta äidiltäni lahjaksi runouden ja sadut. Kirjoitin kirjan, jollaisen haluaisin itse lukea.”
Pohjalla on myös vakavampi vire, moni kaipaa nyt lohtua ja elämän rytmin rauhoittumista. ”Monelle luonto on lohdun paikka.”
Putkoselle sellainen paikka on lapsuuden mansikkapaikka, suvun mökki Sammatissa.
”Isäni isä rakensi paikan 1950-luvulla, siellä on edelleen huussi ja pesuvedet otetaan järvestä. Se on epäkäytännöllinen, ei mikään lepokoti. Silti lapsuuden mökkipolulle päästessä syke laskee, tuttu mäntymetsä rauhoittaa.”
Kielokosken kirjaston esikuva on suoraan Putkosen lapsuuden kesistä: Elias Lönnrothin aloitteesta 1867 perustettu Sammatin kirjasto.
Nämä ovat vähän niin kuin Kielokosken kirjaston portaat, Liina Putkonen toteaa, kun etsitään sopivaa kuvauspaikkaa Seurasaaressa Helsingissä. Mielikuvituskirjaston esikuva on Putkosen lapsuuden kesistä: Elias Lönnrothin aloitteesta 1867 perustettu Sammatin kirjasto. Kuva: Jarno Mela”Meillä oli aina semmoinen puusavotta, jossa palkkio oli niin pieni, että pääoma karttui hitaasti. Mutta sitten päästiin kylille, mentiin kirjastoon ja ostettiin jäätelöä. Oli hienoa päästä viltille lukemaan kirjastosta tuotua pinoa.”
”Harmittaa, ettei nykylapset koe sitä, puhelin on siinä välissä houkuttimena. Itsekin tarttuu siihen hyvin helposti.”
Mieleen on painunut myös kirjaston täti, joka suositteli kirjoja. ”On aivan korvaamatonta, mitä kirjasto voi antaa. Se ei ole pelkästään kulttuurityötä, vaan se on todella halpaa sosiaalityötä.”
Syksyllä Putkoselta putkahtaa myös ensimmäinen lastenkirja. ”Siinä purkautuu satupainetta”, kirjailija hymyilee.
”Veljen 13-vuotiaan tytön kanssa katsomme yhdessä nuortensarjoja ja syömme popcornia. Oma 19-vuotias tytär on jo ohittanut sen vaiheen.”
”Viime vuonna joulun alla luimme veljentytön kanssa J.K. Rowlingin Joulupossoa ja mietin, miksi on niin vähän jouluaiheisia satuja, sillä rakastan joulua.”
Niinpä Putkonen ehdotti Tammelle jouluaiheista satukirjaa ja Monen mutkan tonttumatka ilmestyy ensi syksynä.
Kun kirjailijalta kysyy, miten tarina syntyy, häntä alkaa naurattaa. ”Miten sen tarinan saisi pysähtymään. Mulla on sellaiset aivot, että ne lähtevät helposti laukalle, runsas mielen lento.”
”Hauskinta kirjoittamisessa on hypätä siihen maailmaan, uppoudun sinne tunneiksi. Haastavinta on ajan löytäminen, että ehtii tehdä mitä haluaa.”
Putkosen mukaan mielikuvituksella ei ole rajoja. ”Näen sen kaiken ja pääsen sinne poistumatta kotoa. Se on minun maailmani.”
Kirjoittaminen on Liina Putkoselle ehdottomasti oma olemisen tapa. "Toki välillä täytyy olla ilman." Kuva: Jarno MelaKääntöpuolensakin uppoutumisella on. ”Jos pitkän päivän jälkeen herään siitä maailmasta, olen ihan zombie, syöminen ja kaikki muu on unohtunut.”
”Ja vaikka kuinka skarppaan, tytär näkee silmistä, että olen taas Kielokoskella. Haloo äiti, mä näen susta, hän sanoo.”
Mistä Aina Varjoranta sitten ilmestyi?
”Näin hänen ajavan kleinbussillaan siihen kirjaston pihaan. Siinä hän sitten oli”, Putkonen toteaa.
Aina Varjoranta, Spunk ja Kielokoski alkoivat elää omaa elämäänsä.
Tarina jatkuu ensi kesänä, sen kirjailija lupaa. ”Ehkä myös jouluna.”
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
