Mummi kertoo, että jonkun lapsista piti aina mennä äidin kanssa lypsylle ja tönäistä tämä hereille, kun hän nukahti kesken vetojen

Äitini mummilassa niitty keinuu korkeana ja valtaa piha-alaa, mutta pieni polku kulkee edelleen jokaiseen rakennukseen. Oviin on isot avaimet, ja niitä pitää todella vääntää lukoissa saadakseen ne auki.

Navetan päädyssä on vanhoja koneita ja kelkkoja. Piharakennuksen yläkerrassa, keinuvien portaiden päässä lojuu laatikoissaan pölyisiä kirjeitä ja niissä kauniilla käsialalla mummini lapsuuden sukunimeä.

Lattiat natisevat, seinien maalit rapisevat ja kaikkialla tuoksuu pöly ja unohdus.

On vaikeaa ymmärtää, että aina paikka ei ole ollut vanha ja kaukainen, vaan koti. Koti, jossa elää kokonainen perhe, jossa jokaisella on omat lempipaikat ja kotityöt ja jossa mietitään remonttia ja yritetään mahduttaa kaikki lapset nukkumaan, kolmet kaksoset ja viisi yksin syntynyttä.

Me olemme tulleet käymään Yläpihassa. Sillä nimellä paikkaa kutsutaan. Alapihassa asuu muita sukulaisia.

Minä ihastelen taloon jääneitä outoja ja kauniita esineitä, tuohireppua, yksittäistä kenkää hyllyllä ja Anttilan muovipussia naulakossa. Muistan vanhan kuvan täältä, minä vauvana onnellisen äitini sylissä, muoviselle ulkopöydälle katettuna lettuja ja mansikkahilloa, kaksivuotias sisko ilman vaatteita, mansikkahilloa suupielissä.

Etsin paikkaani sukupolvien ketjussa. Syömme auton konepellin päälle katetut eväät, juomme kahvit.

Maitovanat soittivat metalliämpärin reunoja, äiti nukahteli ajatuksissaan ja mummi pienen tytön leteissään istui viereisellä jakkaralla tökkimässä lopen uupunutta äitiään hereille.

Mummin isä räjäytti aikoinaan lapsilleen pienen uimapaikan puroon. Teineinä lähdimme purolta matkaan, kiersimme talon ohi menevän pitkän luontopolun ja siskoni otti minusta kuvan korkeimman vaaran laella, kun hikisenä riisuin fleeceäni. Laitoin sen profiilikuvaksi Facebookiin.

Isäni suku on rautatieläisiä, luotu liikkumaan, tehty nauttimaan muuttuvasta maisemasta. Mummo ja pappa ostivat eläkekodikseen vanhan ratamestarin talon. Paikallaan voi pysyä ja puutarhaa kasvattaa, mutta liikkeen tuntu säilyy.

Parasta on istua ravintolavaunussa yliläikkyvän kahvin kanssa, ajatus kulkee kun minä kuljen. Paikan vaihtaminen piristää, irrottaa juuria ja kasvattaa siipiä.

Muistot ovat osa minua, muidenkin muistot, ehkä vääristyneet tai värittyneet. Niistä minä rakennun.

Kuulen näitä juttuja ja uskon kaiken.

MT:n toimittajat kertovat kesämaanantaisin juuristaan.