Populaarikulttuuria ihmellisempi totuus

Kuvittelin aikana ennen lapsia, että monet lastenkirjallisuuden ja populaarikulttuurin esittämät yksityiskohdat lapsista tai lapsiperhearjesta ovat hurjia kärjistyksiä ja liioitteluja. Kuinka väärässä olinkaan.

Ensimmäisen kerran tämä käsitys romuttui, kun esikoinen oli vauva. Olin aina luullut, että Simpsoneiden Maggien tutinlutkutus on hurjaa liioittelua. Kunnes tuuppasin tutin ensimmäistä kertaa oman pariviikkoisen suuhun. Tutti heilui sitä tahtia, että Maggie jäi kirkkaasti kakkoseksi.

Verkkokalvoilleni on piirtynyt pysyvästi lastenkirjan kuva, jossa äiti pitää lasta kädestä ja lapsi lentää äidin perässä. Kyseessä on Camilla Mickwitzin luoma Jason, Kaarina-äitinsä perässä lentävä poika.

Mietin, että eihän se nyt noin voi mennä. Kunnes hylkäsimme rattaat ja kuopuskin joutuu kävelemään joka paikkaan. Itsestä ainakin tuntuu, että lennättämällä raahaan lasta perässäni, kun yritämme ehtiä bussiin tai tarhaan tai ylipäätään mihinkään. Ilmiöllä on kuulemma ihan oma verbinsäkin, jasonoida.

Uskoin pitkään, että peukalo suussa ja riepu kainalossa kulkeva Tenavien Eppu on kaikkien pikkulapsikliseiden tiivistymä. Kunnes katsoin yhtenä iltana omaa neljävuotiasta, joka kuunteli iltasatua unirievun reuna suussaan.

Tajusin, että sellaisiahan nuo ovat, pienet lapset. He ovat riepu kainalossa joka paikassa: leikeissä, matkoilla, tarhassa, kylässä. David Schulz sai ilmeisesti inspiraation Epun riepuun omilta lapsiltaan. Todennäköisesti paperille on piirtynyt hillitympi versio todellisuudesta, koska lapsiperhearki on populaarikulttuuria ihmeellisempää.