Piika, haluttu nainen – talojen tyttäret naitettiin nuorina, piialla oli varaa valita

Elna Hellman näyttelee piika Mantan roolissa Nyrki Tapiovaaran elokuvassa "Miehen tie" vuodelta 1940. Kuva museoviraston arkistosta. Kuva: Erik Blomberg, Historian kuvakokoelma / Museovirasto

Alkuaan piika on tarkoittanut neutraalisti nuorta naista. Maatalot, kartanot ja säätyläiskodit palkkasivat työvoimaa tarvitessaan miehiä rengeikseen ja naisia piioikseen. Piika on ollut palvelustyttö, joka on hoitanut karjaa, ollut heinätöissä, auttanut ruoanlaitossa, pyykissä ja vaatehuollossa.

Piika-sanalla on reilut sata vuotta ollut hieman halventava kaiku. Pitkään ajateltiin viattomien tyttöjen päätyvän piikoina uhreiksi, joita emännät pitivät orjinaan.

Vuonna 1664 tuli voimaan palkollisasetus, joka tarkoitti, että isäntien tuli vahtia palkollisiaan ja katsoa heidän tekemisiään. Heillä oli oikeus tarvittaessa kurittaa työntekijöitään. Palkollisen ei ollut soveliasta nousta isäntäänsä vastaan.

Pidettiin myös yllä käsitystä, että talojen isännät hyväksikäyttivät piikoja. Ensiyön oikeus on silti pelkkä myytti, sillä isäntävalta ei sentään sallinut piikojen hyväksikäyttämistä. Piian makaamisesta sai ison sakon.

Mielikuva piioista on siis väärä, sillä he eivät olleet mitä tahansa palvelijoita tai passiivisia ajopuita.

Piiat olivat itsenäisiä, työssä käyviä naisia, kertoo Tiina Miettinen kirjassaan Piikojen valtakunta (2015). Siinä hän selvittää piikojen elämää 1500- ja 1600-lukujen Hauholla, Tuuloksessa ja Luopioisissa Kanta-Hämeessä. Tuolloin Suomi oli osa Ruotsin valtakuntaa.

Entisaikojen tytöillä on nykyajasta käsin nähty kaksi vaihtoehtoa: hän joko halusi jäädä kotiinsa tai vaihtoehtoisesti mennä naimisiin. Jos naimakauppaa ei heti ollut tiedossa, tilattomien perheiden naisten siis piti lähteä muualle töihin eli piikomaan. Kotiin jäämistä ei tosiaan aina katsottu hyvällä, ja toisinaan oli lähdettävä toisen palvelukseen, kun perhe ei kyennyt elättämään.

Miettisen mukaan kyse ei useinkaan ollut pakosta: moni sai ja halusi lähteä. Naisia poltteli kaipaus kaupunkeihin ja näkemään maailmaa, pois tutuista ympyröistä. Tilattomilla tytöillä oli valinnan mahdollisuuksia.

Jos sen sijaan säätyläistyttö halusi säilyttää säätynsä, hän ei voinut lähteä piikomaan, joten hänen tehtävänsä oli löytää säädyn mukainen puoliso ja päätyä avioliittoon. Säätyläistyttöjen tärkein tehtävä oli äitiys, vaikka heille saatettiin myös opettaa ”sivistystä”, teologiaa ja kieliä.

Piiaksi lähdettyään nuoren tytön oli mahdollista parantaa elinolojaan. Nuoret saattoivat kulkea sopivaa työtä ja toimeentuloa etsiessään pitkiäkin reissuja jopa Tukholmaan ja Tallinaan asti. Omasta suvusta ei siis kaukana kotoa ollut piikatytölle juuri apua tai tukea.

Palvelustilalla saattoi asua paljon ihmisiä, sillä perheet olivat monimuotoisia. Lapsikuolleisuus oli suurta 1800-luvulle asti, ja suurin osa lapsista menehtyi ennen kolmatta ikävuotta.

Perheissä aikuiset saattoivat vaihtua kuoleman vierailtua, joten nykyinen uusperhe oli tuohon aikaan hyvin tavallinen perhemuoto. Sisarukset olivat tärkeitä, ja usein veljet ja siskot olivat isän tai äidin asemassa. Elinikä oli nykyistä lyhyempi, joten isovanhempien läsnäolokin oli harvinaista.

Rahvaaseen eli tilattomaan väestöön laskettiin palkolliset, itselliset, ruotusotilaat, mäkitupalaiset, leskinaiset ja tilattomat. Heidän elämästään ei löydy heidän itsensä kirjoittamia ajatuksia, koska he eivät kirjoittaneet päiväkirjaa tai kirjeitä. Se, millaista piikojen elämä oli, selviää käräjäkirjoista, vaikka ne kertovatkin vain poikkeustapauksista.

Ennen 1800-luvun loppua piika tarkoitti ammattilaista, joka eli kodistaan irrallaan, teki itsenäisiä valintoja ja jolla oli omaa varallisuutta.

Piikuus oli nuorten mahdollisuus kartuttaa työkokemusta. Heidän tehtävänään oli huolehtia talon sisä- ja ulkotöistä: hoitaa karjaa, leipoa, panna olutta ja kutoa. Kartanoiden piiat huolehtivat myös huoneiden siivouksesta ja pyykistä. Samalla tytöt oppivat tekemään käsitöitä ja kotitaloustaitoja.

Kyse oli myös urasta, sillä työ toisten palveluksessa saattoi tarkoittaa etenemistä kohti arvostetumpia tehtäviä. Esimerkiksi keittäjiksi palkattiin jo kokeneita palvelijoita, jotka olivat kartuttaneet osaamistaan. Nuori, kotoa juuri lähtenyt tyttö ei siihen soveltunut, mutta nainen saattoi kehittää työtaitojaan vuosien mittaan.

Myös avioliittomarkkinoilla naiselle oli ihanteellista, että hän oppi työntekoon. Piian arvo kasvoikin iän myötä toisin kuin säätyläisnaisen, jonka mahdollisuudet vastaavasti heikkenivät.

Kun nainen oli hankkinut töissä varoja, se tarkoitti myös mahdollisuutta valita itseä miellyttävä puoliso, kun ensimmäiseen kosintaan ei tarvinnut suostua.

Myöhemmin nuoret tytöt tehtaissa on myös nähty uhreiksi, vaikka työ merkitsi elintason nousua ja itsenäistä elämää.

Tiina Miettinen oikoo vääriä luuloja entisajan perhe-elämästä. Hänen mukaansa entisaikojen naiset painivat myös työn ja perheen yhteensovittamisen paineissa. Työn ja asunnon perässä on aina vaihdettu paikkakuntaa tai kotiseutua.

Muutama vuosisata sitten ei ollut kovinkaan tavallista, että naiset olisivat avioituneet alle 20-vuotiaina. Ennen avioitumista piti hankkia taitoja ja varoja.

Näille naisille avioliitto oli pikemminkin yksi elämänvaihe. Miettinen vertaa piikoja nykyisiin sinkkunaisiin, jotka saavat lapsensa suhteellisen myöhään, sillä taloudelliset edellytykset perheellistymiseen saavutetaan kolmenkympin kieppeillä. Samoin oli asianlaita myös tilattomilla naisilla menneinä vuosisatoina, sillä tavallinen avioitumisikä lähenteli kolmeakymmentä ikävuotta.

Toisin oli talojen tyttärillä. Talon tytär pyrittiin naittamaan talolliselle, jos kyseessä oli talon perijämies. Talollisen vanhin tytär sai suhteellisen vapaan mahdollisuuden valita puolisonsa, koska hänelle löytyi usein vaivattomasti aviopuoliso. Nämä tytöt myös menivät naimisiin nuorella iällä.

Oli tärkeää, että talojen maaomaisuus säilyi eikä sitä jouduttu pilkkomaan naisen takia. Talo pyrittiin siis säilyttämään vähintään entisessä loistossaan ja sosiaalisessa asemassaan. 1600-luvulla talo oli pieni keskus, jonka ympärille suku järjestyi. Kaikki järjestelyt palvelivat siten taloa.

Jos talon tyttö karkasi jonkun miehen matkaan omin päin, hän menetti perintöoikeutensa, mikä takasi sen, että talo säilyi pirstoutumattomana.

Naiselta myös vaadittiin kunniallista käytöstä, ja suvun puhtautta tuli vaalia, ja ellei niin tehnyt, nainen voitiin sulkea pois suvusta.

Talollisen vanhimman pojan mahdollisuudet valita puoliso olivat myös rajalliset. Poika ei nimittäin voinut mennä naimisiin piian kanssa, koska vaimon piti olla samaa säätyä.

Tilattomat naiset avioituivat talon tyttäriä myöhemmin. Piiat olivat myös haluttuja naisia oman säätynsä avioliittomarkkinoilla.

Omaa varallisuutta hankkinut ja säästänyt nainen näet oli sovelias ja luotettava puoliso, sillä hän kykeni hankkimaan elantoa yhteiseen kotiin ja osasi hoitaa taloutta.

Piiat olivat avioituessaan miehiään muutamia vuosia vanhempia. Ei ollut lainkaan tavatonta, että 19-vuotias poika meni naimisiin kolmekymppisen piian kanssa. Nuori mies turvasi tulevaisuutensa naimalla naisen, jolla oli jo valmiiksi varallisuutta. Naisen omalla työllään hankkima omaisuus auttoi tyhjätaskun perhe-elämään.

Avioliitot solmittiin useimmiten henkilökohtaisen mieltymyksen perusteella, mutta varallisuus saattoi toimia vauhdittajana. Joskus nainen saattoi olla miestään jopa neljännesvuosisadan vanhempi.

Tuohon aikaan ikää ei pystytty määrittämään yhtä täsmällisesti kuin nykyään, sillä kirkonkirjoissa oli epätarkkuuksia. Myöskään syntymäpäiviä ei vietetty, ja ikä pyöristettiin lähimpään kymmenlukuun.

Useimmiten piiat seurustelivat renkien, sotilaiden tai talollisten nuorempien poikien kanssa.

Joskus tyttö sai lapsen avioliiton ulkopuolella, mutta se ei tarkoittanut, että tyttö olisi ollut erityisen siveetön, kuten ei poikakaan. Toisinaan seurustelusuhde ei vain ollut tarpeeksi kestävä johtaakseen avioliittoon.

Tuohon aikaa kihlautuminen tarkoitti yhteiselämän aloittamista, ja kihlaus katsottiin yhtä merkittäväksi kuin avioliitto, ainoastaan jälkimmäistä ei voinut purkaa.

Elämä piikana ei siten ollut pelkkiä itsellisen naisen huolettomia päiviä. Tosiasia oli, että jos tyttö sai lapsen kesken palveluksen, se katkaisi naisen työnteon. Jotkut naiset saivat useitakin aviottomia lapsia, mutta syntyneelle lapselle varmistettiin käräjillä isä, jotta lapsen asema pystyttiin turvaamaan.

Lapsen piti syntyä avioliitossa, koska tällöin hänen isänsä ja äitinsä katsottiin olevan varmasti selvillä. Avioliitto solmittiin aina paitsi kahden ihmisen, niin samalla kahden eri suvun välille. Tällä pystyttiin takaamaan, että omaisuus säilyy sukujen sisällä.

Vaikka kirkko toisin ohjeisti, yleinen tapa oli, että yhteiselämä aloitettiin jo kihlauksesta. Jos tyttö sitten synnytti lapsen ja avioliitto kuitenkin syystä tai toisesta peruuntui, mies joutui asiasta käräjille.

Ellei mies nainut makaamaansa naista, hän joutui maksamaan sakon neidonloukkauksesta. Tuohon aikaan kyse oli varsin huomattavasta summasta, 40 markkaa, ja se oli hyvitys neitsyen viettelemisestä. Samalla nainen sai kunniansa takaisin.

Oli toki myös naisia, jotka saivat lapsen ennen avioitumista ja vasta sitten avioituivat. Jos miestä ei ollut, lapsi haittasi jonkin verran mahdollisuuksia avioitua, mutta neitsyys tai siveys eivät olleet välttämättömiä ehtoja liitolle.

Tuon ajan maailmassa nainen ei elänyt yksin vaan sukutausta seurasi kaikkialle ja määritteli naista. Vaikka yhteisö vahti ja valvoi, siinä oli myös turvansa ja tukensa. Palveluspaikkojen vaihtaminen laajensi lähipiiriä.

Vaikka työnteko loppui yleensä lapsen saamiseen tai avioliittoon, jotkut säätyläistilat ja talot saattoivat silti palkata lapsen synnyttäneen naisen palvelijakseen.

Säädyn mukaisuus oli tuohon aikaa tärkeää, sillä säätyjen ja niissä pysymisen katsottiin olevan Jumalan tahto. Talolliset ja tilattomat olivat siis eri kategoriassa.

Lämpimiä suhteita ja ihmisyyttä säädytkään eivät estäneet, sillä herrasväen tytöt ja heidän piikansa viettivät aikaa yhdessä ja suhteista saattoi tulla kiinteitä ystävyyteen asti.

Joskus säätyläismies nai tytön alemmasta säädystä, ja epäsäätyinen liitto katsottiin kannattavaksi, jos se tiesi sosiaalista nousua. Säätykierto saattoi siis nostaa naista ylöspäin. Jos avioliittoa ei hyväksytty, joskus epäsäätyiset elivät vihkimättömässä suhteessa eli nykyisen kaltaisessa avioliitossa.