Olemme lasten kanssa todenneet, että sodassa ei ole voittajia. –"Eivät hyödytä yleensä sisarusten väliset riidatkaan, niihinkin yritetään löytää sopu mahdollisimman pian"

Yläkoululaisemme syntymäpäivän aamu valkeni kauniina. Lunta sateli hiljalleen. Juhlamieltä jouduttiin kuitenkin hieman etsimään. Isosiskojen kauniisti kattamalle aamupalalle oli saapunut kutsumaton vieras. Maailma oli muuttunut yöllä mustaksi.

Olen palannut ajatuksissani lapsuuteni maisemiin mummollaan useammin kuin koskaan aiemmin. Olen pysähtynyt hetkeksi pihalle, navetan eteen ja katsellut pelloille ja metsään. Olen kävellyt ulkoportaita ylös. Siirtynyt kylmän kuistin läpi sisälle lämpimään eteiseen. Astunut tupaan pohtien, miten mummoni hoiti lähes yksin maatilan, lehmät ja pellot sekä pienet lapset sota-aikana puolison jouduttua vuosiksi rintamalle.

Olen vastannut lasteni kysymyksiin. Olemme pohtineet, miksi Euroopassa on syttynyt sota ja miten se saataisiin loppumaan. Vaikeita kysymyksiä, joita taisi pohtia vielä useammin mummoni aamulla herätessään ja illalla yksin pieniä lapsiaan nukuttaessaan, vuoteeseen väsyneenä laskeutuessaan.

Olen miettinyt, millaista oli saada rakas puoliso rintamalta kotiin lomalle. Isä, jonka kasvot pienet lapset olivat lähes unohtaneet. Puoliso, joka ei halunnut puhua sodan jälkeenkään kokemuksistaan rintamalla. Mies, joka puolusti kaikkea sitä, mikä oli hänelle rakkainta; puolisoaan, lapsiaan, kotimaataan ja vapautta.

Olemme lasten kanssa todenneet, että sodassa ei ole voittajia. Siinä on vain häviäjiä. Sota ei viime kädessä hyödytä ketään. Eivät hyödytä yleensä sisarusten väliset riidatkaan, niihinkin yritetään löytää sopu mahdollisimman pian.

Olen käynyt ajatuksissani myös rajan takana maisemissa, joissa äitini syntyi. Maisemissa, jotka ovat minulle vain mielikuvia. Jäänevätkö sellaisiksi lopullisestikin? Miltä isovanhemmistani on tuntunut jättää vasta rakennettu, uusi koti ja lähteä evakkomatkalle?

Voin vain kuvitella riemun, jota he ovat tunteneet päästessään muutaman evakkovuoden jälkeen palaamaan takaisin rakkaaseen kotiinsa. Pohdin edelleen, mistä he ovat saaneet voimaa aloittaa elämä uudelleen ja toivoa nähdä tulevaisuuteen, kun synnyinseutu on jouduttu jättämään jo seuraavana vuonna toisen kerran, lopullisesti.

Kun maailmassa ympärillämme kuohuu, on entistä tärkeämpää turvata lapsille ja nuorille mahdollisimman tavallinen arki päiväkodissa, koulussa ja kotona. Vastata kysymyksiin välttelemättä vaikeitakaan aiheita. Kuitenkin lohduttaen, toivoa luoden. Suojata lapsia uutisilta, jotka ahdistavat. Sopia nuorten kanssa säännöt somen käyttöön. Kaikkea ei tarvitse tietää, eikä kohdata. Ei lastemme, eikä meidän aikuistenkaan.

Kirjoittaja on Helsingin kaupunginvaltuutettu (kesk.), suurperheen äiti ja metsänomistaja.

"Kaikkea ei tarvitse tietää, eikä kohdata. Ei lastemme, eikä meidän aikuistenkaan."