Juoksulegenda Lasse Virén on yhä kilpavuosiensa mitoissa – "Minun piti taistella, että pääsin yleensä olympialaisiin mukaan"
70 vuotta tänään maanantaina täyttävä Lasse Virén nousi kansallissankariksi 1970-luvun neljällä olympiakullallaan. Urheilun lisäksi Virén on toiminut esimerkiksi kansanedustajana, maansiirtoyrittäjänä ja poliisina.
Lasse Virén oli mukana kestävyysjuoksun valmennuksessa 1980- ja 1990-luvun taitteessa. Hän koki joutuneensa sivuraiteelle, kun Suomen Urheiluliiton valmentajaksi palkattiin kenialainen Mike Kosgei. "Silloin ajattelin, että valmentaminen saa olla." Kuva: Maija PartanenLasse Virénin kuvaaminen keskeytyy useita kertoja, kun vaimo Päivi Virén pyytää juoksijalegendaa puistamaan kotipihalla mattoja ja kantamaan tavaroita.
Virénin kanssa jutellessa ei uskoisi, että hän täyttää 70 vuotta. Nelinkertainen olympiavoittaja on solakassa kunnossa. Juoksulenkillä Myrskylän mies ei enää käy, mutta paino pysyy kurissa hyötyliikunnalla, kuten metsän raivaamisella.
”Olen pysynyt suunnilleen samoissa linjoissa koko elämäni. Metsään menen useasti, koska siellä näkee aina työnsä jäljen. 70-vuotispäivä tulee väkisin vastaan. Mieli ei tunnu siltä, että olisin niin vanha.”
Virénin aamu alkaa kaurapuuron keitolla. Hän syö mielellään lihaa, jos saa valita.
”Vaimo pitää huolen, että lautasella on myös vihanneksia.”
Lasse Virén on hiljainen ja vaatimaton sotien jälkeen syntynyt suomalainen mies, jonka teot puhuvat puolestaan. Virén on asunut koko ikänsä Myrskylässä, joka on alle 2 000 asukkaan maalaiskunta Uudellamaalla. Hän ei ole kaivannut kaupungin valoihin.
”Täällä Myrskylässä saan olla oma itseni. Kun menen kylälle, juttelen eri ihmisten kanssa ja elämä on luonnollista.”
Virén syntyi 1949 kuorma-autoilija Ilmari Virénin ja Elvi Virénin perheeseen. Lassella oli kolme veljeä ja rintamamiestalossa harrastettiin viljelyä kotitarpeiksi.
”Meillä oli lapsuudessa yksi tai kaksi lehmää ja vähän peltoa. En ole koskaan lypsänyt lehmiä, mutta jouduin menemään äidin mukana laitumelle huiskimaan kärpäsiä.”
Synnyinkoti sijaitsi kirkonkylällä alle kilonmetrin päässä urheilukentältä, joten yleisurheilu täytti veljessarjan kesät. Talvella hiihdettiin ja hypättiin mäkeä.
”Omaan lapsuuteeni verrattuna tämän päivän nuorilla on liikaa ohjattua harrastustoimintaa. Ennen vanhaan nuori sai väkisin hyvän pohjan urheiluun esimerkiksi maalaistalon töistä.”
Yksi Suomen pitkäaikaisimmista pitäjäotteluista on järjestetty Myrskylän Myrskyn, Lapinjärven Lukon ja Artjärven Ahjon välillä. Näissä kisoissa Virén pääsi ensimmäistä kertaa ottamaan mittaa naapurikylän pojista.
Kestävyysjuoksu oli Suomessa aallonpohjassa ennen 1970-luvun suuruuden aikoja, jolloin Virén, Juha Väätäinen, Pekka Vasala, Tapio Kantanen, Niina Holmén ja kumppanit toivat kultaa ja kunniaa.
”Jouko Kuhan maailmanennätysjuoksu 3 000 metrin esteissä 1968 oli ensimmäisiä kestävyysjuoksun piristysruiskeita. Uusiseelantilainen valmentaja Arthur Lydiard laittoi suomalaiset juoksemaan. Hän varmaan hukkasi jonkun lahjakkuuden alkuvaiheessa, mutta kyllä sieltä oppiakin tuli.”
Münchenin ja Montrealin olympialaisten 5 000 ja 10 000 metrin tuplavoitot tekivät Virénistä kansallissankarin. Hän nostaa itse urheilu-uran mieluisimmaksi muistoksi ensimmäisen Ruotsi-ottelun voiton Tukholmassa 5 000 metrin juoksussa 1969.
”Urheilu oli siihen aikaan vielä hyvässä huudossa. Minun piti taistella, että pääsin yleensä olympialaisiin mukaan. Kova kansallinen kilpailu oli yksi syy kestävyysjuoksun tason nousuun.”
Arvokisoihin valmistautuessaan hän juoksi yli 200 kilometriä viikossa, eikä harjoitusohjelmaan kuulunut lepopäiviä.
”Minulta on kysytty monta kertaa, eikö juokseminen ole yksinäistä. Ei sitä ajatellut sillä viisiin. Joskus oli hetkiä, että ei olisi viitsinyt lähteä lenkille. Mutta erityisesti kesällä illan saatossa rupesi tuntumaan, että ilman juoksulenkkiä päivästä puuttuu jotain.”
Virénillä ei ollut nuorena ketään esikuvaa urheilijana. Kaikkien aikojen suomalaisurheilija Paavo Nurmi oli toki mies, jota kunnioitettiin kestävyysjuoksupiireissä.
Kahden juoksijalegendan pitkään puuhattu tapaaminen oli toteutumassa lokakuussa 1973. Nurmen amerikansuomalainen ystävä Leo Sjögren tuli Suomeen ja Virénin oli tarkoitus mennä tapaamaan Nurmea yhdessä entisen Yhdysvaltain olympiaedustajan kanssa.
”Leo soitti tapaamispäivän aamuna, että Paavo on nukkunut pois. Menimme viemään vain kukkaset. Niin lähellä oli Nurmen tapaaminen.”
Virén ei ole intohimoinen penkkiurheilija, mutta urheilutulokset hän seuraa.
”Kestävyysjuoksun tilanne on ollut joskus huonompikin, mutta nyt siellä on pientä pilkahdusta paremmasta.”
Virénin mielestä valkoihoinen juoksija voi pärjätä kestävyysjuoksussa afrikkalaisille. Esimerkiksi Norjasta ja Yhdysvalloista tulee silloin tällöin yhä kovia juoksijoita.
”Afrikkaan pitäisi viedä mopoja, että into laantuisi”, Virén naurahtaa.
”Suomestakin voi tulla yhä huippukestävyysjuoksija, kun on oikea tyyppi, joka tekee oikeat harjoitukset ja luottaa itseensä.”
Suomi pärjää tällä hetkellä hyvin esimerkiksi jääkiekossa ja muissa joukkuelajeissa. Virén muistuttaa, että joukkuelajeissa menestyminen on helpompaa kuin yksilölajeissa, koska mestaruus voi tulla, vaikka itsellä olisi huono päivä.
Virén muistelee enää harvoin urheilu-uransa tähtihetkiä. Hän ei ole katsonut kotonaan videolta esimerkiksi Münchenin olympialaisten 10 000 metrin juoksua. Virén voitti kisan dramaattisesta kaatumisestaan huolimatta.
”Jossain tilaisuuksissa joudun väkisin katsomaan pätkiä juoksuistani. Urheilutapahtumissa ihmiset tulevat yhä juttelemaan, enkä koe sitä häiritsevänä. Julkisuus täytyy kestää, kun on itse itsensä siihen saattanut.”
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
