Kännykkäpeli ei korvaa reipasta liikuntasuoritusta
Viime aikoina on oltu aiheellisesti huolissaan lasten vähäisestä liikkumisesta ja liian runsaasta paikallaan istumisesta.
Liian usein tulee kiellettyä reipasotteisia poikia liikkumasta oman turvallisuuden tunteen tavoittelun vuoksi. Kuva: Mikko Nikkinen25.11.202309:00
”Onkohan sitä tullut aiheutettua vanhempana lapsilleen myös haittaa ja harmia erilaisilla hyvää tarkoittavilla neuvoillaan ja ohjeillaan?”, ystäväni tokaisi minulle, kun muistelin viime kesää ja lasten kanssa Serlachius-museoon tekemäämme retkeä. Olin kertonut hänelle poikiemme parkourharrastuksesta ja sen hauskoista vaikutuksista arkeen.
Nauratti edelleen. Perheen nuorimmainen oli hypännyt yhtäkkiä museolle johtavan kulkuväylän reunalta matalahkon pensasaidan ylitse nurmikolle. Ponnistanut sieltä nopealla hypyllä takaisin kävelytielle ja jatkanut sen jälkeen parkouraamista kulkureitin toisella laidalla kohoavalle kallionnypykälle tasajalkahypyllä.
Vanhemman ensimmäisenä ajatuksena oli ollut hyppelyn kieltäminen. Rikkoihan se kirjoittamattomia sovinnaisuussääntöjä. Museon pihapiirissä pitää käyttäytyä arvokkaasti. Vai olisiko sittenkin rikkautta nähdä luonto ja rakennettu ympäristö mahdollisuutena ja kannustaa lasta hyödyntämään sitä luontaisella tavallaan luovasti? Hillitsin tuolla kertaa kieleni ja jätin kieltämättä.
Lapsena hypittiin ja kiivettiin kaikkialle sinne, minne kyettiin, vaikka parkouria ei ollut vielä keksittykään.
Viime aikoina on oltu aiheellisesti huolissaan lasten vähäisestä liikkumisesta ja liian runsaasta paikallaan istumisesta. Useimmat lapset tekevät erityisesti kaupunkiympäristössä myös huomattavasti vähemmän fyysisesti rasittavia kotitöitä kuin vanhempani lapsuusaikanaan maaseudulla.
Kännykkäpeli ei korvaa fyysisen rasituksen tuottamaa hikeä ja sykkeen nostatusta, vaikka se saattaa jännittävimmillään näkyä elimistössämme samanlaisina merkkeinä kuin vauhdikas liikuntasuoritus. Tästä yritän muistuttaa lapsiani. Niin ristiriitaista kuin se onkin, huomaan satunnaisesti myös rajoittaneeni heidän liikkumistaan.
Palaan ajatuksissani takaisin ystäväni luo ja vastaan hänen esittämäänsä kysymykseen myöntävästi. Liian usein tulee kiellettyä reipasotteisia poikia oman turvallisuuden tunteen tavoittelun vuoksi.
”Älä kiipeä sinne puuhun, ettet putoa tai riko housujasi”, havahdun seuraavana päivänä huudahdukseeni ja lapsi laskeutuu kiltisti takaisin maan kamaralle. Hetken päästä tajuan, että taisin keikkua lapsena lukuisia kertoja huomattavasti korkeammalla mummolan navetan takana puiden oksilla tai kotipihan omenapuissa yltääkseni viimeisiin yläoksille jääneisiin omenoihin. Aikuiset eivät kieltäneet kiipeilyä. Päinvastoin siihen jopa kannustettiin.
Lapsena hypittiin ja kiivettiin kaikkialle sinne, minne kyettiin, vaikka parkouria ei ollut vielä keksittykään. Joenrannan kallioilla kavuttiin kavereiden kanssa kapeita reittejä, joista uskallettiin kertoa vanhemmille vasta aikuisina. Mummolassa sai kiivetä myös puihin, kunhan ei pudonnut.
Kahdeksankymmentäluvun lasten suojelusenkeleillä lienee ollut ajoittain kiireistä ja huolia kannettavaksi lasten ja vanhempien puolesta. Koskaan ei kenellekään kuitenkaan sattunut mitään pahempaa.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
