Sukulaistädin vanha raitahame

Taisin olla 16-vuotias, kun minulle tyrkättiin vaarin tädin jäämistöstä löytynyt kansallispuku syliin ja käskettiin sovittaa. ”Koita sopiiko, jos sopii, saat pitää”, kuului ohje.

No sopihan se.

Silloin minulla ei ollut mitään käsitystä edes minkä alueen puku on kyseessä. Osatkin tuntuivat kummallisilta ja epäkäytännöllisiltä. Tykkimyssyä katselin lähinnä kauhulla.

Tuntui kuitenkin aika hienolta vetää päälle Kerttu-tädin vanha puku kaikkine koruineen. Samalla se muistutti siitä, miten ennen elastaania, polyesteriä ja farkkuja on pukeuduttu.

Vaikka eihän kansallispuku mikään historiallinen toisinto ole, vaikka nykyisin kansallispukujen mallit ja työtavat pyritään tekemään mahdollisimman paljon esikuvien mukaan.

Aikojen saatossa ihmisten käyttämien vaatteiden värit, mallit ja leikkaukset ovat vaihdelleet muodin ja varallisuuden mukaan. Nykyinen ajatus ”oikeasta” kansallispuvusta, johon kuuluu tietynlaisia osia, on melko uusi.

Eri paikkakunnille on koottu omat puvut pääosin 1900-luvulla historiallisten esikuvien pohjalta. Koko ajan on voinut ottaa mukaan myös omaa silmäänsä miellyttäneitä piirteitä.

Saamenpuku eli gákti ja romanipuku taas ovat aktiivisesti käytössä olevia kansanpukuja. Niitä voidaan esimerkiksi muokata, muutella ja personoida käyttäjän mieltymysten mukaan.

Oma kansallispukunsa löytyy hyvin monelle paikkakunnalle.

Kun joku kysyy, että ”mikä puku se sinulla on”, tulee usein samalla selittäneeksi, miksi käytössä on juuri kyseisen alueen puku.

Viimeksi taisin muistella Kerttu-tätiä ja vanhaa sukutilaa Paavolassa eräälle rouvalle raitiovaunussa Helsingin Kaisaniemenkadulla.

Monella perustelu liittyykin jollain tavalla sukuhistoriaan. Suku on kotoisin jostain ja puku valittu sen perusteella tai se on jonkun sukulaisen aikanaan tekemä.

Joka tapauksessa pukuun liittyy enemmän tunteita kuin perus- t-paitaan tai farkkuihin.

Raidallisen hameen liepeissä ja irtotaskuissa kulkee samalla monen edeltäneen polven kokemukset. Puku toimii konkreettisena muistutuksena siitä, ettei kukaan meistä ole vain tupsahtanut tänne tyhjästä vaan on osa sukupolvien ja kotien ketjua.

Puku on myös tapa ilmentää kotiseutuylpeyttä. On eri asia pukeutua Kainuun tai Siikajokilaakson kansallispukuun, jota voi käyttää vaikka Linnan juhlissa, kuin pitää minä sydän Espoo -t-paitaa.

Joka kerta, kun liivin hakasia sulkee, tulee muistelleeksi puvun aikaisempia käyttäjiä. On mukava ajatella, että Kerttu-tädin puku on saanut hyvän kodin ja sitä käytetään.

Käyttöönhän se on alun perin tehtykin.