Olympialaiset oli Suomen matkailulle ja maakuvalle koetinkivi.
Olympialaisten edellä oli paljon lehtikirjoituksia erilaisista palveluja koskevista huolenaiheista ja niihin varautumisesta, kertoo Suomen hotelli- ja ravintolamuseon tutkija Anna-Elina Hintikka.
Se on ymmärrettävää: Suomi oli vasta toipumassa sodasta ja sotakorvaukset Neuvostoliitolle oli juuri saatu maksettua.
Helsingin majoitus- ja ravintolakapasiteetti oli vähäinen. Uusia hotelleja valmistui juuri kisojen alle muun muassa Vaakuna Rautatientorille ja Palace Etelärantaan. Oppilaitoksia muutettiin majoituskäyttöön ja rakennettiin myös telttakyliä.
Valtion omistamalla Alkoholiliikkeellä (Alkon edeltäjä) oli todella suuri valta anniskelussa ja toisaalta tavara oli vasta poistumassa kortilta, Hintikka kuvaa asetelmaa.
Alkoholilakia päädyttiin avaamaan kisojen ajaksi poikkeusjärjestelyin helsinkiläisissä ravintoloissa. Aukioloaikoja pidennettiin, juomien tarjoilu sallittiin myös baaritiskiltä, oluen tarjoiluun liittynyt ruokailupakko poistui ja olutta sai myydä jo kello 9 alkaen.
Alkoholiliikkeen myymälöissä turisteilta ei edellytetty suomalaisilla käytössä ollutta ”viinakorttia”, he saivat etusijan jonossa ja viinivalikoimaakin lavennettiin.
Myös tuotantoa nostettiin: väkeviä alkoholeja pullotettiin lähes neljä miljoonaa pulloa edellisvuotta enemmän.
Ravintoloiden tuli hyväksyttää kaikki tarjottavat drinkkisekoitukset yksittäin tehdyin cocktailanomuksin. Hintikka ei kuitenkaan yllättäen löytänyt arkistosta anomuksia, jotka olisi jätetty olympialaisia varten kehitetyistä juomasekoituksista, ei Helsingin ravintoloista eikä myöskään muutamia lajeja järjestäneistä Lahdesta tai Tampereelta.
Ravintoloiden tarjonta oli ylipäätään 1950-luvun alun Suomessa vähäistä. Helsingissäkin ravintolat painottuivat ensimmäisen luokan paikkoihin, jotka olivat niin sanottuja parempia ruokapaikkoja. Niillä oli myös esiintyjiä ja usein tanssia.
Niissä tyylinä oli usein ranskalainen keittiö: ruokalistat erosivat toisistaan sangen vähän.
”Nopeampia, epämuodollisempia paikkoja oli aika vähän. Tämä puute tiedostettiin ennen kisoja”, Hintikka kertoo.
Niinpä avattiin ulkoilmaravintoloita, joista saattoi saada hieman huokeampaa ruokaa ja joissa anniskelu oli rajoitetumpaa. Ainakin Ravintola Eliten terassi ja kahvilaravintola Ursula Kaivopuiston rannassa avautuivat kisakesänä.
”Nykyisen Luonnontieteellisen museon paikalle avattiin vartavasten ulkolaisia kisavieraita ajatellen fish and chips -paikka, jossa oli listalla myös tanskalaisia voileipiä. Ehkä sellaisia ei olisi nähty ilman olympialaisia.”
Ritva Kyllin kokoamasta Suomen ruokahistoria -teoksen mukaan suomalaisessa lehdistössä ihmeteltiin olympialaisten aikaan, miten mielellään ulkomaalaiset, esimerkiksi amerikkalaiset urheilijat, söivät ateriallaan kasviksia.
Vakioannoksia lisättiin tiettyyn hintaan. Esimerkiksi Ravintola Tornin listalta löytyy lisäyksenä luettelo ”pika-annoksista”.
”Suomalaista ravintolapalvelua oltiin jo pitkään suomittu hitaaksi. Ehkä olympiavieraiden odotus siten sai ravintolat varautumaan nopeammilla vaihtoehdoilla”, Hintikka pohtii.
Kenties suurin huoli ennen olympialaisia liittyi kuitenkin perisuomalaiseen tapaan siihen, mitä ulkomaiset vieraat meistä ajattelisivat.
Sotien jälkeen tapetilla oli muutenkin suomalaisten alkoholin kulutus. Siksi pelättiin ”metsäläisten” suomalaisten kykyä ottaa vastaan ja kohdata ulkomaiset kisavieraat ystävällisesti. Suomalaisten ”heikko viinapää” oli erityinen huolenaihe.
Alkoholiliikkeen varoin ylläpidetty Kansan ryhtiliike aloitti toimintansa 1948. Jälkikäteen katsoen sen valistustyötä voi pitää suoranaisena propagandana, niin tehokasta se oli.
Olympiavuotta varten julkaistiin Hyvän käytöksen opas sekä kisojen toimitsijoille erillinen Urheilukuuluttajan opas. Niiden sisältö oli esillä sekä uutisissa että mainonnassa.
Lisäksi irtolaisiksi ja alkoholisteiksi katsottuja siivottiin pois Helsingin keskustan kaduilta ennen kisojen alkua.
Huolet osoittautuivat ylimitoitetuiksi.
”Olympialaiset olivat pettymys. Ei tullut niin paljon kisaturisteja eikä heillä ollut rahaa käytössä niin paljon kuin ajateltiin”, Anna-Elina Hintikka summaa olympialaisten saldoa matkailulle.
Olympiastadionilla toimi Suomen naisten huoltosäätiön kenttäkeittiöitä, jotka oli alunperin tarkoitettu palvelemaan urheilijoita. Selvisi, että myös kisavieraat löysivät niiden edullisen tarjonnan tai sitten monet katsojat tulivat katsomoon omine eväineen.
Niinpä selvisi, että alkoholilain vapautuksetkin olivat olleet turhia. Harvat ulkomaalaiset kisaturistit löysivät muutakin tekemistä kuin viettää aikaa jatkoajalla tanssiravintolassa. Aamupäivällä olutta ei ostettu.
Hintikan mukaan kisojen jälkeen uutisointi ravintola- ja majoituspalveluista jäi vähiin.
Myös Ryhtiliikkeen ja raittiusjärjestöjen huoli höllentyneen alkoholitarjoilun vaikutuksista osoittatui turhaksi: ”Siitä oltiin huojentuneita, että järjestyshäiriöitä ei tullut. Suomalaiset osoittivat olevansa käytökseltään asiallisia”, Hintikka kuvaa uutisointia.
Tutkija katsoo, että kisoista oli silti matkailun kehittymiselle iso merkitys. ”Voitiin nostaa yleisemminkin esille huolenaiheita palveluita koskien ja samalla miettiä, onko Suomessa resursseja majoittaa ja ylipäätään ottaa vastaan matkailijoita.”
Kisakesä ja olympialaisten ympärillä käyty keskustelu vaikuttivat silti ravintola- ja kahvilaelämään muutenkin.
”Baarijakkarat tulivat jäädäkseen, ja vaikka baarianniskelu aluksi sallittiin vain korkeatasoisimmille ravintoloille ja hotelleille, yleistyi se myöhemmin muuallakin”, Hintikka kertoo.
Muut poikkeukset alkoholilakiin sen sijaan jäivät poikkeuksiksi, mutta kisojen jälkeen alkoholipolitiikassa sääntely alkoi pikkuhiljaa hellittää. Virallisin keinoin ryhdyttiin edistämään mietojen juomien kulutusta pois kovista viinoista.
Tämän kanssa sopi yhteen se, että ennen kisoja kaivattiin ravintoloihin helppoa, nopeasti tarjoiltavaa juomasekoitusta. Tätä varten saadulla erikoisoikeudella Hartwall kehitti kaksi juomaa, Gin Long Drinkin ja Brandy Long Drinkin.
Mallas- ja virvoitusjuomien myyntialuejako piti huolen siitä, että ”lonkeroa” sai olympiavuonna vain Helsingissä. Kun Hartwall ja muut panimot tekivät sopimuksia, myynti laajeni ravintoloihin muillekin alueille vuonna 1954, mutta vasta vähittäismyynnin avauduttua vuonna 1962 lonkeron myynti lähti todelliseen kasvuun.
Brandy long drinkin valmistus lopetettiin vuonna 1977, kunnes se palasi valmistukseen 2009 Laitilan valmistamana.
Yleisesti myös ajatellaan, että Coca-Cola rantautui Suomeen olympialaisten ansiosta. On totta, että kolajuomien varsinainen maihinnousu alkoi olympiakesänä. Kisojen järjestelykomitea ja Sotainvalidien veljesliitto saivat Hollannista lahjaksi lastillisen aitoa Coca-Colaa.
Anna-Elina Hintikka kertoo, että ainakin Stockmannin kahvila Soodalähteessä sitä oli kuitenkin myynnissä jo useita vuosi aiemminkin.
Kolajuomat sinänsä olivat suomalaisille tuttuja, sillä kolasiirappia oli hankittu sotien jälkeen maahan ja uutteesta valmistettiin omin merkein juomia.
Ensimmäisenä Coca-Colan pullotusoikeuden sai Hartwall vuonna 1956.
Lähteinä käytetty myös Hotelli- ja ravintolamuseon Suomi syö ja juo -artikkeleita, Jonna Pulkkisen teosta Lonkero, Suomalaisten long drink -juomien historia (minerva 2016) sekä Matti Peltosen kirjaa Remua ja ryhtiä. Alkoholiolot ja tapakasvatus 1950-luvun Suomessa (Gaudeamus 2002).
Lue myös:
