Lue tai kuuntele Joulupukin Muorin tarinoita: Reki vaarassa
Joulupukin reen kunnostus alkaa Korvatunturilla aina marraskuussa. Joka vuosihan pitää varmistaa, että reen laidat ja pohja sekä tukikaaret ovat ehjät ja raudoitukset kunnossa ja kunnolla kiinni.
Eräänä aamuna Korvatunturille ilmestyi valkoinen vieras. Kuva: Jukka PasonenTässä muutama joulu sitten rekiryhmä oli juuri aloittanut työnsä ja tutki rekeä.
Hiukan kuluneeltahan se näytti, mutta kun ajatellaan, millaisia kuormia sillä jouluna kuljetetaan ja millä nopeudella, ei ole ihmekään.
Rekiryhmään kuuluvat eri materiaalit parhaiten tuntevat tontut. Yksi heistä on Tuohis, puulajit ja niiden ominaisuudet unissaankin hallitseva entinen metsätonttu. Ja Rautias, metallien taitaja, ja tietysti maalarimestari Punamulta, pintakäsittelyn kaikkien hienouksien tuntija.
Nuoria tonttuja on rekiryhmässä mestarien apuna ja harjoittelijoina.
Sattuipa sitten, kun reki oli nostettu telineille, ja ryhmän nuorin, Teppo, kiipesi puhdistamaan rekeä joulutomuista.
Hän luuti reen ensin tuoksuvalla katajaluudalla ja keräsi tomun lopuksi rikkalapioon. Yhtäkkiä reen tukikaaresta irtosi puunpalanen ja kolahti pohjalautojen päälle.
Teppo pyöritteli tummaa puunpalaa käsissään. Palan kyljessä näkyi aivan himmeästi jotakin, kirjaimia.
”Älä avaa, ellei reki ole vaarassa”, Teppo tavaili kepistä.
”Mikähän tämä on”, hän ihmetteli, ja käänteli palasta.
”Tuohis, täältä irtosi kummallinen puunpalanen”, Teppo huusi puumestarille. ”Tuletko katsomaan?”
”Mikäs tämä on”, ihmetteli Tuohiskin.
”Älä avaa, ellei reki ole vaarassa?”
”Tuokaapas nuoret tontut rekikirja tänne”, Tuohis pyysi sitten.
”Katsotaan”, Tuohis puhui puoliääneen.
Rekikirjaan on kirjoitettu kaikki, mitä reelle on vuosihuolloissa tehty. Pohjalautojen vaihdot ja materiaalit, jalasten taonnat, maalit ja jopa piirroksia kuvioinneista sekä vauhtivahakerrosten määrä. Kirjasta löytyvät myös kaikki muut rekeä koskevat tiedot, kuten matkalla sattuneet kolhut ja Joulupukin kirjaama ajotuntuma eri vuosina. Kaiken siis pitäisi olla tiedossa rekikirjassa.
”Puhdistettu. Korjattu kolhut, käsitelty jalakset, maalattu, vauhtivahattu, kiillotettu...” Tuohis selaili kirjaa ja ihmetteli.
”Sinä Punamultahan joka vuosi teet niitä omia maali- ja kuviokokeiluitasi, niin että ihmiset eivät koskaan pysty antamaan yhtenäistä kuvausta, millaisen reen he ovat nähneet. Yksi on nähnyt valkoisen reen ja toinen punaisen, joku kullanhohtoisen ja joku taas kuviollisen, mutta en silti ymmärrä, mitä vaaraa siitäkään olisi”, Tuohis sanaili Punamullalle.
”Täytyyhän jouluun liittyä yllätyksiä”, puolusti Punamulta.
Vuosien kuluessa hän oli kerännyt suuren kokoelman eri puolilla maailmaa julkaistuista Joulupukin reen kuvista. Eikä niissä, toden totta, samanlaista rekeä näkynyt.
Mutta ei mestarien keskinäisessä sanailussa puupalan arvoituksen selvittäminen edennyt mihinkään suuntaan.
”Nyt pitää miettiä, mitä teemme, ettemme toimi väärin ja vaaranna rekeä”, Tuohis sanoi.
”Mennäänpäs tontut virkistämään hoksottimiamme Muorin iltapäiväkahville.”
Korvatunturin tuvassa tuoksuivat kahvi ja kardemummainen pulla.
”Meillä on pulma, tiedätkös Muori”, Tuohis kertoi minulle kahvinjuonnin lomassa.
”Kun Teppo siivosi joulutomuja reestä, tukikaaresta irtosi tämä, emmekä vielä ole keksineet, mihin vaaraan tämä voisi viitata”, Tuohis esitteli puupalaa.
”Ohhoh.” Minä vuorostani kääntelin Tuohiksen ojentamaa puunpalaa kädessäni.
”Älä avaa, ellei reki ole vaarassa. Merkillistä.”
”Rekikirjasta ei näytä olevan apua. Vuosihuollot on ainakin sadan vuoden ajan tehty samalla tavalla. Mitään mainintaa tästä puunpalasta ei ole ainakaan sinä aikana rekikirjaan kirjattu”, Tuohis selosti.
Joimme kahvia aika äänettömänä joukkona. Ihan pakko on nyt tarkistaa, uhkaisiko rekeä vaara, kun tällainen ennen tuntematon puunpala on sukeltautunut esiin.
”Jospa minäkin tulisin rekipajalle katsomaan”, ehdotin rekipajaryhmälle.
”Mukaan vaan, ei sitä tiedä, vaikka keksisitkin jotakin. Minun mielestäni tilanne pitää selvittää perusteellisesti ennen kuin ryhdymme tavanomaiseen vuosihuoltoon”, Tuohis sanoi.
Katselin telineille nostettua rekeä yhtä ymmälläni kuin muutkin. Ei mitään vihjettä.
”Kuulkaas, eikös se näytä aika kuluneelta”, kysyin tontuilta aikani ihmeteltyäni.
”Noo, ainahan se joulun jälkeen näyttää. Vauhtivaha kuluu pois ja maalikin sitten sen alta”, Punamulta totesi.
”Mutta sittenkin. On se kuluneen näköinen”, ihmettelin edelleen. ”On se.”
”Kulunut, kulunut”, mietti Tuohis.
”Voiko tuollainen kuluminen olla vaarallista”, kysyi nuori Nilla-tonttu kirkkaalla äänellä.
”Voisi kai”, Tuohis myönsi.
Ei muuta kuin avaamaan puunpalaa.
Hetken palasta käänneltyämme siitä paljastui pieni oksatappi. Tuohis painoi sitä, ja saman tien pala avautui rasiana.
Sen sisällä oli kellastunut, tiukalle rullalle kääritty paperi.
”Nyt varovasti, ettei paperi repeä”, Tuohis avasi rullan.
”Resepti”, hän luki. ”Reen kulumisen estämiseen. Käsittely uusittava 125 vuoden välein.”
”Jaahah, mitäs täällä muuta sanotaan? Aineksia... hmm. sitten keitetään.. ja jäähdytetään... ja keitetään. Reki käsitellään huolellisesti liuoksella viiteen kertaan ja annetaan käsittelyjen välillä kuivua. Sen jälkeen annetaan vielä kuivua ja maalataan halutun väriseksi. Lopuksi reki vahataan vauhtivahalla ilmanvastuksen vähentämiseksi. Varoitus: Ellei käsittelyä uusita 125 vuoden välein, reki saattaa matkavauhdissa kulua puhki”, Tuohis luki paperista.
”No tämä taitaa selittää asian. Voi tontut, nyt tuli kiire, että reki saadaan jouluksi kuntoon”, Tuohis kauhisteli.
”Punamulta, ota sinä tämä ja ryhdy töihin. Me muut puhdistamme reen, niin että suojauskäsittely voidaan aloittaa, kun keitoksesi on valmis”, Tuohis hoputti rekiryhmää.
Monen päivän ajan rekipajalla vallitsi kiireinen työn touhu.
Punamulta keitti ja jäähdytti ja keitti ja muut puhdistivat rekeä.
Sitten päästiin käsittelemään puupuhdasta rekeä. Kuusi päivää siihenkin meni, kun reen annettiin välillä kuivua. Lopulta oli pintakäsittelyjen vuoro.
”Eihän näin kaunista rekeä malta millään maalata”, suoja-aineen keittelystä väsynyt Punamulta tuumi.
”Niin, onhan se komea”, muutkin myönsivät.
”Vauhtivahataan tavallista useampaan kertaan, niin ettei kulu joululahjakiertueella liiaksi”, mestarit päättivät.
Kun muut huhkivat rekipajalla, minä kopioin reseptin uudelle paperille. Vanhan reseptin lopussa oli melkein näkymätön kirjoitus: Liima, joka kestää irtoamatta 124,5 vuotta.
”Tämähän selittääkin”, minä myhäilin ja keitin annoksen täsmäliimaa.
”Nyt reki on valmis, tulehan katsomaan”, kutsui Tuohis muutaman päivän ennen joulua.
Otin mukaan puunpalan ja liimapurkin.
”Hieno, kertakaikkiaan”, ihailin. ”Taas saavat ihmiset aihetta uusiin rekikuviin, kun näkevät puun värisen reen”, nauroin Punamullalle.
”Niin, ja minä saan uusia kuvia kokoelmaan”, Punamulta hymyili.
”Muuten, oletkos ajatellut järjestää rekikuvista näyttelyn? Tuvan seinillä olisi hyvin tilaa”, ehdotin. Ja toteutuihan rekikuvanäyttely aikanaan.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
