"Metsän eri-ikäiskasvatuksen kursseille olisi valtavasti kysyntää"

Metso-suojelualueen vanhat männyt ovat Kaisa Riikon aarre – ei rahallisesti vaan tunnearvoltaan. 

Kaisa Riiko on kaikessa kohtuuden kannattaja. 

"Tämä on minun maisemani."

Salolainen maanviljelijä Kaisa Riiko seisoo korkean kallion laella, omassa Metso-suojelumetsässään. Haastattelupäivä on aurinkoinen, aivan kuten Riiko etukäteen toivoi. Hän halusi näyttää, miten aurinko leikkii 150-vuotiaiden mäntyjen kilpikaarnalla.

Näitä kituliaasti käppyräisiksi kasvaneita puita hän rakastaa. Ja ne hän haluaa säilyttää.

"Metsätaloussuunnitelma määrittelisi tämän mäen avohakattavaksi. Nämä eivät ikinä kasvaisi takaisin."

Riiko on ajattelija, jolla on jalat tukevasti Salon seudun savimaassa. Käytännön toimija ja laajojen kokonaisuuksien pohtija, joka uskaltaa haastaa perinteiset ajatuskulut.

Kuten sen, että Suomessa koko metsänhoito perustuu tasaikäiskasvatukseen.

"Eri-ikäiskasvatuksen kursseille olisi valtavasti kysyntää. Mutta niitä ei järjestetä, koska metsäammattilaisten mukaan menetelmä olisi uhka puun tuotannolle."

Riikon mielestä vaihtoehtoja pitäisi voida pohtia. Jos metsänomistaja ei halua avohakkuuta asuinrakennuksensa taakse tai kesämökkien viereen, se pitäisi ottaa metsäsuunnitelmassa huomioon.

Metsätalouden imagonkin kannalta olisi hyvä ottaa käyttöön menetelmiä, joilla varmistettaisiin maan jatkuva metsäpeitteisyys, hän sanoo.

"Nykyään aletaan jo tiedostaa, että suurin osa metsän biodiversiteetistä on maan pinnan alla. Siellä oleva sienirihmasto ruokkii sen tulevan tukkimetsän."

Avohakkuu tuhoaa maanalaisen elämän 20–30 vuodeksi, Riiko sanoo. "Ennen kuin se toipuu, metsämaa on hiilen ja ravinteiden päästölähde."

Sukutilatausta oli Riikolle aikanaan vahva kannuste hakeutua Helsinkiin agronomin opintoihin.

"Mutta en minä sieltä valmistunut säädetyssä ajassa. Viljelijöinä on paljon melkeinvalmiita agronomeja, ja sellainen minustakin tuli."

Riiko jatkoi isänsä aloittamaa siementuotantoa ja siirsi tilan luomuun 1996. Samaan aikaan kasvoi perhe.

Kun kolmesta lapsesta nuorin oli 3-vuotias, Riiko kertoo alkaneensa pohtia, tekisikö vielä joskus muutakin kuin ajelisi sarkaa edestakaisin.

Hän hakeutui suorittamaan taloushallinnon ammattitutkintoa.

Pilkuntarkka pikkuasioiden viilaaminen ei kuitenkaan kiinnostanut – Riiko kaipasi isompia ympyröitä ja kokonaisuuksia.

Tutkinnon suoritettuaan hän hakeutui takaisin Viikkiin. Yli nelikymppinen äiti viihtyikin yllättävän hyvin parikymppisten opiskelutovereidensa seurassa ja motivoitui opinnoista aivan uudella tavalla.

Peltojen ravinnepäästöt olivat siihen aikaan kuuma puheenaihe. Riikokin kiinnostui aiheesta ja teki gradunsa maanviljelijöiden osallistumisesta Itämeren suojeluun.

Moni sanoi vastavalmistuneelle agronomille, ettei hänellä ole työllistymisestä toivoakaan. Työnantajan näkökulmasta Riiko ei ollut tehnyt päivääkään oikeita töitä. Ei, vaikka oli pyörittänyt maatilaa, organisoinut lapsiperheen rumbaa ja toiminut järjestöelämässä monenlaisissa tehtävissä.

Työpaikka kuitenkin löytyi ja samalla elämälle uusi suunta.

Lounais-Suomessa käynnistyi laaja Teho-hanke, joka oli maatalouden ympäristöhankkeiden edelläkävijä. Sen työntekijänä Riiko hoiti luomu- ja kerääjäkasviasioita ja laski ravinnetaseita.

Lanta ja sen ravinteiden hyödyntäminen nousivat isoon rooliin jo Teho-hankkeessa. Vielä syvemmälle siihen maailmaan Riiko sukelsi Elävä Itämeri -säätiön Järki Lanta -hankkeessa, jota hän seuraavaksi siirtyi vetämään.

Sitä seurasi Järki Lannoite, joka päättyy tänä keväänä.

Riikon on ollut helppo toimia välittäjänä viljelijöiden ja ympäristöasiantuntijoiden keskustelussa. Oma vankka viljelijäkokemus on auttanut hahmottamaan, mitkä asiat ovat toteutettavissa ja miten.

Järki-hankkeet ryhtyivät pohtimaan ravinteiden kierrättämistä jo ennen kuin kiertotalous nousi kaikkien huulille.

Lähtöajatuksena oli, että tietyillä tiloilla ja alueilla lantaa tuotetaan liikaa tarpeeseen nähden, kun taas toisaalla lanta olisi arvokas ja tervetullut lannoite. Ylijäämä ja tarve pitäisi saada kohtaamaan.

Tilanne on sama koko Euroopassa, Riiko toteaa. Esimerkiksi Hollantiin verrattuna Suomen ongelmat ovat pienet. "Puhumattakaan Kiinasta, jossa syntyy valtiovetoisesti valtavia kotieläinyksiköitä."

Missään lanta- ja ravinnekysymykseen ei vielä ole löydetty kattavaa ratkaisua.

Tällä hetkellä kaikkialla puhutaan meriin joutuvista muovijätteistä. "Mutta niiden aiheuttaman haitan taloudellinen arvo on vain murto-osa siitä, mitä typpi- ja fosforiravinteiden hukkaantumisesta aiheutuu."

Varsinais-Suomen viljelijät ovat aina olleet avoimia ympäristöasioille, Riiko toteaa.

"Vähitellen monet asiat, jotka aluksi olivat pelkkää ympäristöpuhetta, ovat osoittautuneet asioiksi, jotka oikeasti hyödyttävät viljelijää."

Vastakkaisasettelu on lieventynyt monessa suhteessa. "Esimerkiksi nauta oli jossain vaiheessa ympäristörikollisuuden ikoni, nyt se on monimuotoisuuden ylläpitäjä ja se, joka jalostaa nurmen ihmisravinnoksi."

Uusimmaksi ympäristöpuheenaiheeksi ovat nousseet turvemaat ja tarve saada niitä pois maa- ja metsätalouskäytöstä.

"Siitä voi tulla kinkkinen juttu", Riiko toteaa.

Hänestä liikkeelle pitäisi lähteä vapaaehtoisten keinojen kautta – samaan tapaan kuin vapaaehtoisen metsänsuojelun Metso-ohjelma toimii.

Arvot törmäävät ja etiikkaa pohditaan myös Riikon perheen ruokapöydässä.

Yksi lapsista on vegaani, toinen, armeijan upseerikokelas, taas innokas metsästäjä. Riikolla itselläänkin on metsästyskortti.

"On tässä mietitty, mahtuvatko kaikkien ruokapurkit samaan pöytään. Hyvin ovat mahtuneet."

Riiko ei ole missään asiassa musta–valkoratkaisujen ystävä. "Kohtuus on hyvä asia ja toisten mielipiteistä voi oppia."

Hanketyön rinnalla Riiko on koko ajan jatkanut viljelijän työtä.

Tila on hänen mukaansa sen kokoinen, ettei se yksin elätä perhettä, mutta niin työllistävä, että siitä on vaikea lähteä kokopäivätyöhön. "Tyypillinen ajankäytön loukku", hän toteaa.

Yhtälön on mahdollistanut naapurikylältä kotoisin oleva nuori mies, joka on työskennellyt tilalla nyt noin vuoden.

Lähes kuudenkymmenen lehmättömän vuoden jälkeen Riikon tilalla on taas karjaa, neljä angushiehoa ja sonni.

Laiduntavalla karjalla on Riikon mukaan suuri arvo niin biodiversiteetin kuin maaseutumiljöön ylläpidossa.

"Mikään ei ole niin tunnelmallinen ja rauhoittava näky kuin laiduntava nauta. Ne kuitenkin alkavat olla harvinaisuus täällä umpimaaseudullakin."

Riiko ennallistaa parhaillaan eläinsuojan vieressä olevaa hakamaata. "Se ei ole tuottavaa työtä – se pelkästään vie rahaa. Kulttuurimaiseman hoito on minulle kuitenkin mielekäs tehtävä."

Kun Järki Lannoite -hanke kohta päättyy, Riikolle jäänee hiukan vapaa-aikaakin.

Sen hän aikoo käyttää lukemiseen ja musiikkiharrastuksen elvyttämiseen. Yli nelikymppisenä aloitettu alttosaksofonin soittaminen vaatii vielä paljon harjoittelua.

Ehkä aikaa jää myös merimelontaan.

"50-vuotisjuhlaani vietin saarihyppelemällä kajakilla Kreikan saaristossa. Rauha ja hiljaisuus, meri melkein veden sisästä kokien ja pitkäkestoinen matalan sykkeen liikunta – sen parempaa ei voi olla."