Hiljaa hyvä tulee?

Tai sitten ei. Asiat, Länsimetrosta puhumattakaan, ehtivät vanheta ennen kuin valmistuvat. Vaikka ”kaikki mulle nyt heti” -ajattelutapaa kritisoidaan, sen vastakohta, rauhallinen, pohdiskeleva, tauoille vetäytyvä eteneminen, kuulostaa huolestuttavasti vetkuttelulta.

Vetkuttelua perustellaan usein asioiden kehittelyllä. Annetaan alitajunnan tai työryhmän pohtia pulmaa, vetäytyä ja puuhastella, kerätä ajan kanssa tietoa ja voilà, tuloksena on priimaa, kuin itsestään. Toisinaan näin onkin. Kotvan kuluttua heureka koittaa. Mutta kuinka pitkäksi aikaa asiat voi jättää hautumaan?

Usein kyse on nimittäin vain itsensä huijaamisesta. Rehellisesti sanottuna ei haluta, osata, uskalleta, jakseta tai viitsitä paneutua asiaan juuri nyt, siksi jätetään tekemättä. Moraalista tukea tekemättäjättämiselleen voi halutessaan hakea kärsivällisyyden hyveestä.

Antilehmänhermominäni haluaisi tehdä ja saada kaiken. Heti. Valmiiksi. Vaikka ihminen on valmis vasta haudassa, entäpä hänen tekemänsä asiat? Voiko olla mahdollista katsoa ympärilleen ja todeta: valmista tuli?

”Isot rattaat kääntyvät hitaasti” -sanonnan lausuja tekisi mieli ravistella hereille. On syytä madaltaa organisaatiota, tehdä prosesseista sujuvampia, mitä tahansa, että muutos nopeutuisi. Titanickin törmäsi jäävuoreen, koska ei reagoinut ohjausliikkeisiin tarpeeksi nopeasti.

Päivittäisten unelmia kohti vievien askelien ei tarvitse olla pieniä ollakseen mahdollisia. Onnistumisen kokemuksia voi hamstrata myös suurilla saavutuksilla.