Kova kilpailu puristaa elokuvia yhteen muottiin
Kotimainen elokuva vetää katsojia teattereihin. Peräti kaksi – Luokkakokous ja Mielensäpahoittaja – ovat tänä vuonna ylittäneet puolen miljoonan katsojan rajapyykin.
Sitten elokuvien kotitallennuksen ja vuokrauksen samaan on pystynyt vain kaksi kotimaista: Talvisota (vuonna 1989) ja Pahat pojat (2002).
Vaikka teattereissa elokuvia katsotaan vähemmän kuin kotona television tai internetin kautta, suomalaiset ovat tällä mittarilla ranskalaisten jälkeen ahkerimpia kotimaisen elokuvan kuluttajia.
”Se on hyvä saavutus, kun resurssimme ovat pienet verrattuna moneen muuhun maahan”, tuumii Ylen tilaaja Erkki Astala.
Astala, jos kuka, tuntee kotimaisen elokuvan kehityskaaren. Hän on työskennellyt pitkien ja dokumenttielokuvien kanssa Ylessä 12 vuotta. Sitä ennen hän oli jakamassa Elokuvasäätiössä kotimaisten elokuvien tuotantotukia.
Elokuvat jakautuvat yhä selvemmin menestyjiin ja pienten katsojajoukkojen suosikkeihin.
Tänä vuonna valkokankaan saavuttaneista elokuvista enemmistö kerää katsojamäärän, joka jää muutaman tuhannen ja noin 100 000 katsojan väliin.
Sama ilmiö näkyy teattereissa ja oopperassa niin, että muutamilla suureen yleisöön vetoavilla komedioilla ja musikaaleilla ylläpidetään koko ohjelmistoa.
Elokuva on kuitenkin kokonaisuutena ison joukon taidetta tai viihdettä, sillä teattereissa vähemmän suositut elokuvatkin kokoavat katsojia netin kautta vuokrattuina tai televisiokanavilta.
”Kyllä tähän maahan pitää mahtua monenlaista elokuvaa. Jos teattereiden katsojamäärä on elokuvan hyvyyden käytetyin mittari, niin pitää olla varaa tehdä elokuvia myös pienille yleisöille”, Astala sanoo.
Tarvitaan elokuvia niin lapsille kuin varttuneelle väestölle, suurkaupunkilaisille kuin taajamien väelle. Tämän tehtävän vuoksi myös Yle osarahoittaa vuosittain noin tusinaa kotimaista pitkää elokuvaa, joista pari on lapsille suunnattuja.
Samaan aikaan kun digitalisointi on helpottanut jakelua ja leikannut sen kustannuksia tuntuvasti, elokuvan kierto teattereissa on nopeutunut.
Astala näkee tässä selvän ristiriidan: ”Menestymisen ehdot ovat entistä ankarammat. Yksittäisellä elokuvalla on vähemmän aikaa turvata asemansa.”
”Menestykseen tarvitaan nykyisin selvä konsepti, joka on markkinoitavissa. Kulttuuripalvelut ovat siis tässäkin suhteessa lähestyneet muita hyödykemarkkinoita.”
Koska kotimaasta on mahdollisuus koota suhteellisen pieniä summia rahaa, se rajoittaa tuotantotapoja. Levitystä ja rahoitusta pitäisi kyetä hankkimaan myös ulkomailta niin pitkille elokuville kuin dokumenteille ja tv-sarjoille.
Syyskauden uusista pitkistä elokuvista kolme on kansainvälisiä yhteistuotantoja.
Aki Kaurismäen esimerkki osoittaa Astalan mukaan, että suomalaisilla elokuvilla on menestysmahdollisuuksia. Dome Karukosken ohjaama Mielensäpahoittaja, joka perustuu Tuomas Kyrön suosikkikirjoihin, on tästä tuore esimerkki.
Se on myönteinen poikkeus nopeasta kierrosta jatkettuaan kotimaan teattereissa jo yli vuoden. Lisäksi se on saanut hyvän vastaanoton kansainvälisillä festivaaleilla ja erittäin laajan jakelun eri puolille maailmaa.
”Jos haluamme erottua, ei kannata tehdä samanlaista kuin kaikki muut. Ehkä emme uskalla katsoa omalaatuisuuttamme tarpeeksi vinosti. Meidän pitää olla siitä ylpeitä olematta silti omahyväisiä”, Astala sanoo.
”Sanotaan sitä sitten vaikka junttiudeksi, mutta tietty voimavara sellaisessa omaleimaisuudessa on.”
On toinenkin tie. Sitä edustavat Timo Vuorensolan Iron Sky ja Jalmari Helanderin Big Game.
”Vaikka ne onkin tehty englanniksi kansainvälisiin lajityyppeihin perustuen, niissä on selvästi erottuva suomalainen näkökulma.”
Kaijaleena Runsten
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
