Onko suomalaista vaatetta olemassakaan? Nämä kaksi tuotantoketjun palasta puuttuvat kokonaan kotimaasta – lisäksi Suomea riivaa ompelijapula

Kuoma-kengistä tunnetulla Kuomiokoskella on nyt 95-vuotisjuhlavuosi. Yhtiö teki aikaisemmin muun muassa kengän osia. Kun asiakkaat 1990-luvun lamassa menivät nurin, se alkoi tehdä omia kenkiä. Tatiana Marina (vas.), Olga Borisenko ja Jenni Tirronen tekevät kenkien viimeistelyä Kuomiokosken tehtaalla Mikkelissä. Kuva: Sanne Katainen

Vaateyhtiöt ovat viime vuosina pyrkineet siirtämään tuotantoaan kaukomailta takaisin Eurooppaan, kertoo tekstiili- ja vaateyritysten etujärjestö Suomen Tekstiili & Muoti ry:n toimitusjohtaja Marja-Liisa Niinikoski.

”Koronapandemia ja Ukrainan sota ovat opettaneet, miten käy, kun munat ovat yhdessä korissa. Raaka-aineet ja tuotanto eivät ole kriisitilanteissa välttämättä saatavilla”, Niinikoski kertoo.

”Useat yritykset miettivät tällä hetkellä, mistä tuotantoa voisi hankkia tai mihin sitä voisi sijoittaa. Ei se helppoa ole. Kiina-painotteisesti tuotantonsa organisoineet jäsenyrityksemme etsivät kuumeisesti muita mahdollisia tuotantopaikkoja riskienhallintamielessä”, Niinikoski kertoo.

Ompeluvaiheen työvoiman löytäminen on iso haaste. ”Euroopasta tuntuu loppuvan työvoima kuten meiltäkin.”

Suomessakin on Niinikosken mukaan ompelijapula. Ompelijoita koulutetaan yritysten tarpeisiin esimerkiksi työvoimakoulutuksilla.

Teollisen mittakaavan ompelusta iso osa hävisi Suomesta 1990-luvulla.

Vaatteiden valmistus ja turkisten muokkaus työllisti vuonna 1993 noin 9 100 henkeä, 2021 enää noin 2 300.

Nahan, laukkujen ja jalkineiden valmistus työllisti 1993 yli 3 300 henkeä, 2021 nahan ja nahkatuotteiden valmistus noin 900 henkeä.

Tekstiiliteollisuus oli 1990-luvulla liikaa Neuvostoliiton viennin varassa. ”Kun Neuvostoliiton markkina suli alta, korvaavaa markkinaa ei välittömästi löytynyt”, Niinikoski sanoo.

Esimerkiksi Luhta vei valmistuksen tuolloin Eurooppaan ja sittemmin keskitti sen Kiinaan.

H&M avasi ensimmäisen myymälänsä Helsinkiin vuonna 1997. Ulkomaisten halpaketjujen myötä hintakilpailu alkoi uudella vaihteella, kuvailee vastuullisuusasiantuntija Anniina Nurmi Eettisen kaupan puolesta (Eetti) -kansalaisjärjestöstä.

Kyse on Niinikosken mukaan globaalista työnjaosta: mitä kuluttaja on valmis maksamaan vaatteesta?

”Työn hinta muuttui sellaiseksi, että se osa valmistusprosessista aika lailla hävisi Suomesta.”

Vaatteet teetetään alihankkijalla ulkomailla tai välissä on tuotannon organisointiin erikoistunut agentuuri, kertoo Nurmi.

Nykyään suomalaiset vaateyritykset tekevät kotimaassa Niinikosken mukaan suunnittelua, tuotekehitystä ja brändäystä. Osa myös ompelee tuotteen täällä.

Hän muistuttaa, että tekstiileissä korkein jalostusarvo on siellä, mitä tutkimus, tuotekehitys ja brändääminen tehdään.

”Tuotteen arvosta 80 prosenttia jää tänne, olipa vaate sitten suomalaisen yrityksen valmistama tai valmistuttama.”

Suomesta saadaan nykyisin myös vaatteiden raaka-aineita. Villa ja pellava ovat perinteisiä.

Uusia kotimaisia raaka-aineita ovat kuitu- ja kierrätysyhtiöiden uudet tekstiili- ja kierrätyskuidut. Kahden puupohjaisen tekstiilikuidun tuotannossa tai kehityksessä on mukana myös kaksi perinteistä metsäyhtiötä.

Tuotantoketjusta puuttuvat kokonaan hienon langan kehräys ja kankaan valmistus, Niinikoski huomauttaa.

Mitä Suomesta on hävinnyt, kun kenkien ja vaatteiden valmistus on siirtynyt muihin maihin? Ainakin osaamista ja läpinäkyvyyttä.

Euroopasta ei Niinikosken mukaan välttämättä löydy osaamista esimerkiksi urheilukäyttöön tulevista teknisistä vaatteista - osaaminen on Kiinassa.

Tuotantoa on siirretty maihin, joissa on Nurmen mukaan riski työntekijöiden oikeuksien polkemisesta.

”Kun tuotantoa vietiin ulkomaille, ihmisoikeudet ja ympäristö eivät olleet prioriteetti. Se näkyy siinä, että tuotannossa on enemmän riskejä ihmisoikeusloukkauksiin”, sanoo Nurmi.

”Harmi kyllä se on näkynyt tuotannon läpinäkyvyyden vähentymisenä. Ei tiedetä tai kerrota, mikä koko tuotantoketju on.”

Viime vuosina läpinäkyvyydessä on Nurmen mukaan menty eteenpäin.

Kehitettävää on edelleen. ”Isot yritykset eivät välttämättä edes tunne koko tuotantoketjua. Monet pienemmät kotimaiset merkit avaavat tuotantoketjuaan hyvin”, Nurmi kertoo.

Lain mukaan tuotantoketjua ei vielä tarvitse avata, mutta keskustelu vaateteollisuuden vastuullisuudesta on tuonut yrityksille paineita kertoa, mistä vaatteet ja kengät tulevat.

Suomen Tekstiili & Muoti ry:n yrityskyselyyn vastanneista yrityksistä 68 prosenttia kertoi marras-joulukuussa, että heillä on omaa tuotantoa Suomessa. 18 prosentilla on omaa tuotantoa ulkomailla: Euroopassa ja Aasian maissa. Kyselyyn vastasi 65 vaate-, kuitu-, tai tekstiilialan yritystä.

Tullin tilastojen mukaan Suomeen tuotiin 2021 eniten vaatteita, tekstiilejä ja jalkineita Kiinasta ja Bangladeshista.

Vaikka Eurooppa nyt houkuttaa vaateyrityksiä, alan tuotantoa on Nurmen mukaan edelleen paljon globaalissa etelässä, kuten Bangladeshissa.

”Näkisin, että on tärkeää parantaa työntekijöiden olosuhteita ja palkkatasoa, että se saavuttaisi elämiseen riittävän tason - eikä vain minimipalkkaa, joka harvoin riittää oikeasti elämiseen.”

”Globaalin pohjoisen yritysten pitää omalla toiminnallaan edesauttaa ihmisoikeustilanteen parantamista näissä maissa.”

Suomessa valmistetun vaatteen tai jalkineen etuna on, että työolosuhteet ovat suurella todennäköisyydellä hyvällä tolalla, Nurmi sanoo.

Kotimaassa ommellun vaatteen muu tuotantoketju ulottuu Nurmen mukaan suurella todennäköisyydellä paljon Suomea kauemmaksi: raaka-aineet ovat lähes kaikki ulkomaista alkuperää.

Niinkään lähellä kuin Euroopassa tilanne ei ole sama. Jos lapussa lukee ”made in EU”, se ei automaattisesti takaa, että kaikki olisi kunnossa.

"Esimerkiksi Kaakkois- ja Itä-Euroopassa vaatetehtaiden palkkojen pitäisi olla kolmin- tai jopa viisinkertaiset yltääkseen elämiseen riittävän palkan tasoon.”

Globaalissa kenkä- ja vaatetuotannossa matalat palkat, huonot työolot ja vaarallisten kemikaalien käyttö on arkea, Eetti kertoo kotisivullaan.

Vastuulliset kuluttajat suosivat Nurmen mukaan usein kotimaista ja heidän määränsä on nousussa. Vastuullisia vaatteita löytyy toki muualtakin kuin Suomesta.

”Vaikka kuluttajaryhmä on nousussa, se on kuitenkin vielä pieni. Suurin osa kuluttaa vaatteet isoista ketjuista ja marketeista.”

”Vaateteollisuuden tapa tuottaa ja tapa kuluttaa on muuttunut muutamassa vuosikymmenessä. Nykyään vaatteita tuotetaan ja ostetaan enemmän”, Nurmi sanoo.

Pikamuodin aikakaudella tehdään paljon ja halvalla. Silloin nipistetään materiaali- ja työvoimakustannuksista, mikä näkyy laadussa, Nurmi kertoo.

Niinikoski huomauttaa, että suomalaiset vaatebrändit eivät ole koskaan olleet pikamuotibisneksessä mukana.

Onko vaatteiden arvoketjun kotimaisuuden perään kysely pian turhaa?

Yhdysvaltalainen Simplifyber-start-up-yhtiö on onnistunut luomaan vaatteita ja kengän päällisiä valamalla niitä laboratoriossa nestemäisestä selluloosasta.

60 prosenttia työvaiheista jää väliin. Lisäksi päästään eroon hukkapaloista, joka päätyvät jätteeksi, yhtiö kertoi heinäkuussa tiedotteessa.

Nestemäinen selluloosa tehdään laboratoriossa, kaadetaan muotteihin ja kuivataan.

”Tällainen innovaatio haastaa koko perinteisen arvoketjun”, sanoo Niinikoski.