Näppärä Cityman herättää haikeutta

Lapset esittivät koulun Suomi 100 -juhlassa itsenäisyyden vuodet näytelminä, kukin luokka keskittyen omaan vuosikymmeneensä. Miten hienosti näytelmät olikaan suunniteltu ja toteutettu! Lapset kuvasivat uskottavasti maailmaa, josta heillä ei ollut mitään omakohtaista kokemusta.

Eläydyin näytelmään itse osana sukupolvien ketjua. Tuohon juuri itsenäistyneeseen maahan saivat isovanhempani syntyä. Itsenäisen Suomen kasvu ja sodan vuodet puhuttelivat syvästi tunnetasolla. Viisikymmenluku olympialaisineen äitini syntymäkymmenenä juhlasalissa juoksevan Lasse Virénin siivittämänä ja syntymävuosikymmeneni seitsenkymmenluku poikani luokkansa esittämänä olivat nostalgisia. Luulen kyllä katsoneeni Reinikaista vasta uusinnoista.

Lapsuuteni kahdeksan- ja yhdeksänkymmentäluku näppärine, kilon painoisine Mobira Citymaneineen ja muine kovin tuttuine elementteineen toi jo tiettyä haikeutta. Tuollaistako se oli? Taisi olla. Milleniumin jälkeinen maailma olikin sitten jo sitä esittävien lasten todellisuutta. Tähän on tultu, kaikkien vuosikymmenten jälkeen.

Vanhempainyhdistyksen puheenjohtajana katselin tarkoin kaikkia esiintyviä lapsia. Teidän tehtävänne on tulevina vuosikymmeninä rakentaa maatamme edelleen, tuumin. Erityisesti omat sydänkäpyseni, joiden elämää pystyn osaltani vielä enemmän edesauttamaan kotoa käsin, mietityttivät. Teen parhaani. Riittääkö se arvaamattomassa tulevaisuudessa? Toivon todella niin.

Lapsissa on tulevaisuutemme. Olkoon se hyvä. Suomi 200 -juhlia odotellessa.