Silvo Sormunen kokeili edesmenneen vaimonsa opaskoiraa, mutta vasta Kirppu-koira tuntui omalta – Nyt kaksikko kulkee yhdessä 10 kilometriä päivässä

Opaskoira muutti tarvasjokelaisen Silvo Sormusen arjen.”Yksinkertaisesti sanottuna Kirppu on antanut vapautta minulle. Ennen menot piti suunnitella tarkkaan. Nyt ei tarvitse miettiä. Koira on aina valmis.” Kuva: Suvi Elo

Kirpulla ja tarvasjokelaisella Silvo Sormusella on takanaan kuuden kilometrin aamulenkki. ”Tavoitteena on 10 kilometriä päivässä", Sormunen tokaisee.

1975 hänellä diagnosoitiin verkkokalvorappeuma, melko yleinen perinnöllinen silmäsairaus. ”Hämärällä en nähnyt aurauspenkan reunaa, joten olin vähän päästä turvallaan. Kun oli tuppurakeli, ei lähdetty ulos ollenkaan.”

Hän sai nyt 3,5–vuotiaan Kirpun viime kesänä. Opaskoirista Sormusella oli aiempaakin kokemusta, mutta ne kuuluivat hänen puolisolleen.

Ei koiraa oteta, koira hyväksyy ihmisen.

Ilman valjaitaan Kirppu on vilkkaan riehakas ja leikkii usein tiibetinspanieli Tarun kanssa niin, että huonekalut heiluvat, Silvo Sormunen kertoo. "Mutta kun sille laittaa valjaat, se on opaskoira." 

Aila-vaimon menehdyttyä hän kokeili vaimonsa opaskoiraa Salsaa, mutta se ei tuntunut omalta. ”Salsa meni Turkuun, se on enemmän kaupunkikoira", Sormunen kertoo.

Virallinen hakuprosessi alkoi 2014. Opaskoirakoululla kokeiltavaksi valikoitui touhukas musta labradorinnoutaja.

”Se katsoi minuun kysyen, että mitä tapahtuu. Sanoin että veto mars”, Sormunen muistelee. ”Se meni parhaiten, vaikka Kirppu oli aivan esiluokalla vasta.”

Opaskoirakoululta ei kerrota etukäteen, minkä koiran kukin asiakas saa.

Kun oli aika mennä yhteistoimintakurssille, Sormunen ei vieläkään tiennyt minkä koiran saisi. "Oveen koputettiin, ensin tuli ruokasäkki ja sitten Heidi lykkäsi että pidä omanasi, tässä on Kirppu. Arvaapa miltä minusta tuntui?"

Aluksi kaksikon piti kuitenkin totutella toisiinsa.

"Ei koiraa oteta, koira hyväksyy ihmisen."

Opaskoira isäntineen on tuttu näky tarvasjokelaisille. Sormunen tervehtii naapuriaan, Sirpa Tampiota. 

Nykyisin Sormusen tarvitsee vain kotoa lähtiessä sanoa paikan nimi, niin Kirppu tietää oikean suunnan.

Peltolenkki on ”jussi”, urheilukentän lenkki ”urkki” ja terveyskeskus ”Katja” siellä työskentelevän vastaanottoapulaisen mukaan. ”Sinne mennään mielellään.”

Maalla liikkuvalle opaskoiralle on tärkeää pysyä maantien reunassa.

Välillä Sormunen koettaa, onko oppi muistissa ja vetää Kirppua keskemmäksi tietä. Se nykäisee takaisin tien laitaan ja saa isännältään vuolaat kehut.

Kirppu ei saa palkinnoksi makupaloja: muuten se olisi koko ajan pyytämässä niitä. Paras kiitos on kun Sormunen varovasti silittää Kirpun päätä. "Koiran tuntoaisti on hirveän herkkä."

Maalaiskylässä lähes kaikki tuntevat Kirpun ja sen isännän. Veto kiihtyy valjaissa kun Kirppu tietää että tuttu naapuri on tulossa.

Sormunen puhuu keveästi, mutta vakavoituu sitten. Esimerkiksi kauppareissut muuttuvat hankaliksi, jos muut häiritsevät koiran opastusta puhumalla sille.

Kyse on opaskoiran käyttäjille yleisestä ongelmasta:

”Koira on koira, mutta opaskoira on apuväline ja siihen ei tule ottaa minkäänlaista kontaktia.”

Sormunen ja Kirppu kävelevät noin 10 kilometriä päivässä. Opaskoirillakin on omia mielipiteitä: jokusen kerran Kirppu on vaivihkaa tuonut Sormusen hänet takaisin portille, kun sitä ei olekaan huvittanut lähteä. 

Toisin kuin Sormusen toinen koira, tiibetinspanieli Taru, Kirppu ei koskaan karkaa.

Metsässä vapaana juostessaan Kirppu tulee välillä Sormusen luo ja tökkäisee häntä kuonollaan. ”Se tarkoittaa, että tässä ollaan.”

Kotona se saa tulla sänkyyn – jos mahtuu. Usein paikan Sormusen vieressä on varannut Taru ja Kirppu saa nukkua Ailan vanhassa sängyssä.

Vaikka Kirppukin jää aikanaan opaskoiran töistä eläkkeelle, sille ei tarvitse etsiä uutta eläkekotia, Sormunen sanoo.

”Kirppu tulee olemaan täällä niin kauan kuin se elää.”