Emänsä hylkäämän, kylmästä kohmettuneen kilinreppanan hento määkäisy sai tilan emännän taistelemaan sen pelastamiseksi – katso video reippaasta Chicosta ja tilan touhuista

"Älä liikaa kiinny, ei tuo selviä."

Niin sanoi Mika Siusluoto emännälleen Mira Peltomäelle. Siusluoto oli löytänyt pihatosta emän hylkäämän, jo kylmästä kohmettuneen kilin.

Pikku kilin emä oli poikinut kolmoset, mutta hyväksyi vain kaksi vahvinta. Pienimmän ja heikoimman se jätti oman onnensa nojaan.

Kun pikkukili löytyi, se oli vielä märkä. "Sen ruumiinlämpö oli jo niin alhainen, että olin varma, ettei se jäisi eloon", Peltomäki kertoo.

Jokin kilin heikossa määkäisyssä kuitenkin hellytti Peltomäen sydämen. "Isäntä kantoi hänet sisälle ja päätin antaa kaikkeni, jotta pieni selviäisi."

Pukkikili painoi vain 480 grammaa, vähemmän kuin voipaketti.

Peltomäki avasi varovasti kilin jo aivan jäykistyneet leukapielet ja työnsi sinne nokareen vasikan eloktrolyyttipastaa. Hän kääri luurangonlaihan otuksen pyyhkeeseen ja laittoi sen lämpöalustan päälle täkin sisään.

"Hyväilin pikkuisen turkkia ja hän nukahti. Pelästyin, mutta kädellä tunsin kuitenkin, että hän hengitti."

Ensimmäisen tunnin aikana Peltomäki työnsi kilin suuhun vielä muutaman nokareen pastaa tuomaan kipeästi kaivattua energiaa.

"Sitten päätin, että oli aika yrittää syöttää pikkuista. Pienikin tilkka terniä ehkä riittäisi pelastamaan oljenkorren varassa roikkuvan elämän."

Onneksi käytettävissä oli juuri käsin lypsettyä toisen emän ternimaitoa. Sitä Peltomäki lämmitti kattilassa tilkan ja lisäsi hiukan hunajaa.

"Täytin kymmenen millilitran lääkeruiskun, otin pienen syliini, avasin taas väkisin leuat ja ruiskutin lämmintä maitoa tilkan kerrallaan suuhun. Ihme ja kumma, kili nieli maidon, vaikka imurefleksi puuttuikin täysin."

"Rohkaistuneena lämmitin uuden tilkan tunnin välein ja vahvistin sen hunajalla. Maito meni alas hitaasti niellen, vaikkei kili vielä jaksanutkaan imeä. Myös elektrolyyttipastaa jaoin ahkerasti."

Yöllä kili alkoi itse imeä maitoa ruiskusta.

"Makasin koko yön hänen vieressään kuraeteisen lattialla, että hän tuntisi olonsa turvalliseksi."

Aamulla pikkuinen nosti jo hiukan päätään. Toisen elinpäivän iltana se nousi horjuville jaloilleen ja kakki ensimmäistä kertaa. "Tiesin, että se viittasi elintoimintojen palautumiseen ja uskalsin jo iloita hänen selviämisestään, vaikka vaara ei vielä ollutkaan ohi."

"Kyyneleet nousivat meille molemmille silmiin, kun kili heikosti määki kuullessaan meidän äänemme."

Tilalle juuri saapuneet espanjalaiset harjoittelijat nimesivät kilin Chicoksi, joka tarkoittaa espanjaksi pikkupoikaa tai kaveria.

Seuraavina päivinä Chico sai osakseen paljon rakkautta ja huolenpitoa. Ruokintaruisku vaihtui tuttipulloon.

Chico hurmasi pian kaikki, mukaan lukien kymmenen viikon vanhat maremmano-abruzzese-laumanvartijapennut.

"Chico ja laumispennut Cleo ja Caesar tykkäävät kovasti toistensa seurasta", Peltomäki kertoo. Pennuilla riittää sekä kärsivällisyyttä että leikkisyyttä kilin kanssa touhuiluun. Yhdessä nukutaan myös päiväunet.

Chico asustelee sisällä pirtissä ja nukkuu yönsä laatikossa makuuhuoneen nurkassa. Kili on erityisesti isännän lellikki ja kulkee usein hänen mukanaan kassissa.

"Vuohet ovat erittäin älykkäitä", Peltomäki kertoo. "Chico käyttäytyy kuin pieni koira ja seuraa meitä, koska me olemme hänen laumansa."

Peltomäki vetää Kustavin 4H-kerhoa, ja Chicosta tuli heti kerhon maskotti. Kerholaiset leikkivät kilin kanssa ja oppivat samalla uutta eläimistä sekä niiden hoidosta ja käyttäytymisestä.

Ulkona pihatossa Chico ei vielä pärjää pienen kokonsa ja emän hoivan puutteen takia. Peltomäki arvioi, että se on valmis siirtymään lajitovereidensa seuraan aikaisintaan 6–8 viikon ikäisenä.

Tällä hetkellä kili pitää Peltomäkeä emänään ja Siusluotoa turvanaan. Vahva ihmisiin leimautuminen saattaa vaikeuttaa sen sopeutumista vuohilaumaan.

"Käymme Chicon kanssa päivittäin tutustumassa vuohiin. Täytyy toivoa, että se löytää joukosta kavereita, joiden kanssa muodostaa oman ryhmän. Laumaeläimen kun täytyy aina onnistua löytämään oma paikkansa porukassa", Peltomäki kertoo.

Ihmisiin leimautuminen ei toisaalta ole pukille paha asia. "Iso, vahva ja suurisarvinen pukki on vaikea käsiteltävä, jos se ei ole yhtään kesy. Kesyn pukin kanssa on paljon helpompi toimia."

Moni onkin jo kysynyt, saisiko Chicosta siitospukin omalle tilalleen. "Se on tosi hyväsukuinen, joten ihan varmasti se paikkansa löytää."

Kustavin Ankkalinna on luomutila Turun saaristossa. Siusluoto otti sen hoidettavakseen sukupolvenvaihdoksessa kymmenkunta vuotta sitten.

Peltomäki on ainakaan viettänyt 25 vuotta ulkomailla suurkaupungeissa. "Se ei tehnyt minua onnelliseksi. Palasin Suomeen ja rakastuin lapsuudenystävään."

Tilalla on aina ollut jonkin verran eläimiä, mutta kun maalaisjuuret ja kotieläintaustan omaava Peltomäki saapui tilalle, eläinmäärä alkoi kasvaa.

Liha-ankkoja tilalla on nyt ollut neljä vuotta. Siitosmunat haudotaan keväällä hautomakoneessa. Kesän ajan ankat laiduntavat ja syksyllä ne pannaan lihoiksi.

Samalla tavalla kasvatetaan kukkopoikia. Tilalla on myös viiriäisiä.

Lypsykuttuja on 65 ja lisäksi lihaksi kasvatettavia kuohittuja pukkeja ja muutama siitospukki.

Ja tietenkin ne laumanvartijakoirat. Ne suojaavat tilan eläimiä susilta ja ilveksiltä, joita ympäristössä liikkuu. Ne suorittavat myös ilmavalvontaa: "Ehkä pahin uhka kileille on merikotka", Peltomäki kertoo.

Tila myy vuohenmaitotuotteita Reko-renkaiden kautta. Kesäisin iso osa tuotteista kuluu omassa kesäravintolassa, jonka nimi on Panimoravintola Maistonki.

Ravintolan erikoisuus on lähiaineksista tehty saaristolaisruoka. Omien vuohien maidosta tehdyt piimäjuusto ja fetatyyppinen juusto ovat oleellinen osa valikoimaa, samoin itse tehty vuohenmaitojäätelö.

Kaiken lisäksi tilalla on vielä hedelmäpuita ja marjanviljelyä sekä naapuritilan kanssa oma pieni siideripanimo.

"Työtä tosiaan riittää, mutta tämä oli se elämänmuutos, jota kaipasin ja työ on juuri sitä, mitä haluan tehdä", Peltomäki sanoo. "Eläimet ovat meille se kaikkein rakkain asia, joka auttaa jaksamaan."