Vain virtuaalimaailma lohduttaa turmioon ajautuneessa tulevaisuuden Suomessa

Kuvittele maailma, joka on niin ankea, että sitä haluaa paeta virtuaaliseen todellisuuteen. Todellisessa maailmassa käydään vain tankkaamassa hyönteisruokaa ja vettä, tekemässä perus­kuntoa ylläpitäviä liikkeitä sekä työskentelemässä. Taivas-­nimisessä virtuaalimaailmassa ollaan niin paljon kuin vain pankkitili antaa myöten.

Tällainen on Helsinki vuonna 2058 Piia Leinon uudessa kirjassa Taivas. Sisällissodan jälkeen Helsinki on ympäröity muurilla, jonka ulkopuolelle kaikki vieras on rajattu. Puhtaan suomalaisuuden ihannointi otti aikoinaan vallan, mutta nyt kaupungissa ei synny enää lapsia, sillä ihmiset ovat totaalisen lamaannuksen vallassa. Vain Taivas tarjoaa lohdun ja rauhan kaupungissa, jossa ei enää sytytetä edes jouluvaloja.

Aleksi työskentelee yliopistolle ja pyrkii selvittämään mitä menneisyydessä todella tapahtui. Aleksin tasaisentylsä elämä suistuu raiteiltaan, kun hän tapaa Taivaassa naisen, joka hänen on aivan pakko tavata myös oikeassa maailmassa. Voisiko elämällä olla sittenkin vielä jotain muuta tarjottavanaan?

Lähitulevaisuuteen sijoittuvat dystopiat ovat kauhistuttavaa luettavaa, etenkin jos ne sijoittuvat tutuille seuduille. Autioitunut Helsingin tuomiokirkko, lähes tuhoutunut päärautatieasema sekä kansan jakava muuri kylmäävät mieltä.

Leino on onnistunut poimimaan tämän hetken ilmiöt ja kääntämään niiden kohdalla säätönappulat kaakkoon niin että tulos on kauhein mahdollinen. Toivon todella, että elinaikanani kansaa ei arvoteta jakamalla kantasuomalaisuuskortteja. Elämän pitää olla elämisen arvoista myös virtuaalitodellisuuden ulkopuolella aivan kaikille.