Analyysi: Liittokansleri Scholz tuottaa karvaan pettymyksen Saksan täyskäännöksestä innostuneille ‒ nämä historiasta ja lähimenneisyydestä löytyvät syyt kahlitsevat mahtimaan johtajaa

Saksan Venäjä-myötäilyn pääarkkitehdit, entinen liittokansleri Gerhard Schröder (ens. vas.) sekä silloinen liittokansleri Angela Merkel avasivat vuonna 2011 yhdessä silloisen Venäjän presidentin ja nykyisen turvallisuusneuvoston puheenjohtajan Dmitri Medvedevin (Merkelistä toinen oik.) kanssa Nord Stream 1 -kaasuputken, joka lisäsi merkittävästi Saksan ja koko Euroopan Venäjä-riippuvuutta. Kuva: John Macdougall

Pysäyttävä. Mullistava. Toivoa herättävä.

Ilma oli sakeana tällaisia luonnehdintoja sunnuntaina 27. helmikuuta, kun Saksan liittokansleri Olaf Scholz oli pitänyt maan parlamentin erityisistunnossa puheen ”Zeitenwendestä” eli käänne­kohdasta Euroopan historiassa.

Kolme päivää aikaisemmin presidentti Vladimir Putinin joukot olivat aloittaneet hyökkäyksen Ukrainaan.

”Meidän pitää investoida selvästi enemmän maamme turvallisuuteen, jotta voimme suojella vapauttamme ja demokratiaamme”, Scholtz julisti.

Kansanedustajat yli puoluerajojen osoittivat suosiotaan seisten ja pitkään.

Scholz lupasi Saksan puolustusvoimille 100 miljardia lisää rahaa ja vakuutti, että puolustusbudjettiin käytetään jatkossa yli kaksi prosenttia kansantuotteesta. EU:n suurinta kansantaloutta on syytetty pitkään tämän Nato-tavoitteen laiminlyömisestä.

Scholz perusteli myös hallituksensa päätöstä lähettää aseita Ukrainaan: ”Putinin aggressioon ei voi vastata mitenkään muuten.”

Tämän jälkeen kaikille oli selvää, mitä liittokansleri tarkoitti sanoessaan, että ”mikään ei ole enää entisellään”: Saksa, toisen maailmansodan pääsyyllinen, aloittaa varustautumisen ja lähettää aseita sotaa käyvälle maalle.

Täyskäännös herätti toivoa sekä Washingtonissa että EU-pääkaupungeissa, koska Saksa näytti ottavan viimeinkin ulko- ja turvallisuuspolitiikassa sen roolin, mikä sille kuuluu. Toiveikkuutta vahvisti päätös jäädyttää Venäjältä Eurooppaan tulevan kiistellyn Nord Stream 2 -kaasuputken käyttölupa.

Suitsutetusta puheesta on nyt kulunut lähes kaksi kuukautta, eikä Putinin aloittamalle sodalle näy siedettävää loppua.

Moskovan joukot eivät ole saavuttaneet niille asetettuja tavoitteita, vaan ovat joutuneet päinvastoin osin vetäytymään. Ukrainalaisten puolustustahto ja -kyky taas on ollut yllätys kaikille, erityisesti venäläisille.

Venäjän etupiirin laajentamiseen ja Kiovan hallituksen syrjäyttämiseen tähdännyt salamasota on muuttunut teurastamiseksi, jonka pelätään jatkuvan jopa vuosia. Jotkut asiantuntijat, esimerkiksi Johns Hopkins -yliopiston arvostettu Holokausti-tutkija Eugene Finkel, puhuvat avoimesti jopa kansanmurhasta.

Nyt jos koskaan Saksalta kaivattaisiin konkreettisia näyttöjä uudesta ulko- ja turvallisuuspolitiikasta, mutta niitä tulee hitaasti. EU:n mahtimaa torjuu öljyn ja kaasun tuontikiellon ja antaa erityisesti Ukrainan kipeästi kaipaamaa raskasta aseistusta jarrutellen.

Ukrainalaiset eivät ole salanneet pettymystään. EU-maissa kysellään, nöyristeleekö Berliinin hallitus sittenkin Putinia ja asetetaanko kansantuotteen kasvu, työpaikat ja oman teollisuuden kilpailukyky kaikesta huolimatta etusijalle?

Selityksiä näihin perusteltuihin kysymyksiin voi hakea ainakin kolmesta eri kulmasta.

Keskeisin on sodanjälkeisen Saksan mutkikaaksi rustottunut suhde Venäjään. Lisäksi toisen maailmansodan rikosten jälkeen saksalaisilla on ollut kimurantti suhde aseellisen voimankäyttöön. Kolmantena tulee dramaattisesti epäonnistunut energiapolitiikka.

Saksan Venäjä-suhteen ytimessä on hävitty sota. Varjonyrkkeily sen haamuja vastaan näkyy ja tuntuu, kun Berliinissä harkitaan, miten presidentti Vladimir Putinin Ukraina-hyökkäykseen pitäisi vastata: Kaikenlainen sotiaalliseksi määriteltävä toiminta Venäjää vastaan aiheuttaa vatsanväänteitä eikä saksalaisten suusta lipsahda herkästi syytöksiä Venäjän sotarikoksista saati kansanmurhasta.

Venäjä-yhteistyö on erityisen lähellä Saksan sosiaalidemokraattien (SPD) sydäntä. He muistuttavat väsymättä, että kansleri Willy Brandtin ”Ostpolitik”, eli hyviin Moskova-suhteisiin perustuva idänpolitiikka, oli keskeinen kylmän sodan jännitteiden purkaja. Tästä on totta ehkä vähintään toinen puoli, mutta siitä myös kiistellään.

Neuvostoliiton ja myöhemmin Venäjän roolia Saksojen yhdistymisessä ei pidä unohtaa.

Neuvostoliiton viimeinen johtaja Mihail Gorbatshov on edelleen sankari erityisesti Helmut Kohlin valtakaudella huipulle nousseille kristillisdemokraateille (CDU), mutta myös muille. Ilman Gorbat­shovia Saksojen yhdistyminen ei olisi välttämättä toteutunut niin kivuttomasti.

Osin juuri ”yhdistymisvelan” vuoksi CDU:n johtavat poliitikot pitkäaikaisesta valtiovarainministeristä Wolfgang Schäublesta Kohlin siipien suojista kansleriksi nousseeseen Angela Merkeliin ovat pyrkineet integroimaan Venäjää osaksi Eurooppaa. Brandtin idänpolitiikkaa jatkaneille demareille tämän linjan noudattaminen Merkelin hallituksissa on ollut luontevaa.

Saksa on katsonut läpi sormien, kun Putinin Venäjä on muuttunut sekä sisä- että ulkopolitiikassa vuosi vuodelta agressiivisemmaksi. Erityisesti Merkelin sekä entisen demariulkoministerin ja nykyisen liittopresidentin Frank-Walter Steinmeierin syntilista on tässä suhteessa pitkä. Steinmeier on sen jo myöntänyt, Merkel ei.

Saksan olisi viimeksi kuluneiden 25 vuoden aikana pitänyt jo monta kertaa ymmärtää lopettaa naapurimaita raunioiksi moukaroivan ja oppositiopoliitikkoja murhaavan Kremlin myötäileminen.

Tšetšenian sodan julmuus ja sotaa arvostelleiden eliminoiminen 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä olivat selviä signaaleita siitä, mitä Putinilta voidaan odottaa. Siitä huolimatta Merkel ja Steinmeier olivat 2008 keskeisesti torpedoimassa Ukrainan ja Georgian Nato-jäsenyyttä, jotta suhteet Putiniin eivät vaarantuisi. Linja ei muuttunut, vaikka myöhemmin samana vuonna Venäjän panssarit vyöryivät Georgiaan.

Vuonna 2014 tuli Krimin miehitys. Sitä seurasi Itä-Ukrainan sota sekä Syyrian kriisi, jonka raakalaismaisin vaihe nähtiin Aleppossa 2016. Sisäpoliittisesti Putinin jyrääminen huipentui 2020 oppositiopoliitikko Aleksei Navalnyin myrkytysyritykseen ja lopulta vankeustuomioon.

Näidenkään jälkeen Berliini ei säätänyt Venäjä-suhteita uuteen asentoon.

Kun Venäjän hyökkäys Ukrainaan oli jatkunut kuukauden, CDU:n konkaripoliitikko Wolfgang Schäuble myönsi Welt am Sonntag -lehdelle, että Ukrainan Nato-jäsenyyden jarruttaminen oli virhe.

Varjonyrkkeily tuoreemman menneisyyden haamuja vastaan jatkuu erityisesti energiapolitiikassa. Fossiilisten polttoaineiden tuontia Venäjältä on vaikea lopettaa, koska Saksa on ajettu energiapoliittiseen umpikujaan.

Siirtyminen uusiutuviin fossiilivapaisiin energialähteisiin käynnistettiin jo 1990-luvun lopulla demarikansleri Gerhard Schröderin vetämän punavihreän hallituksen johdolla. Vihreät saivat hallituksessa läpi puolueen ideologiseen kivijalkaan muuratun luopumisen ydinvoimasta. Siirtymäajan ”siltaenergiaksi” valittiin maakaasu ja sen keskeiseksi toimittajaksi Venäjä.

Vuonna 1998 viideksi vuodeksi oppositioon siirtynyt CDU kyseenalaisti ydinvoimasta luopumisen, mutta kaasusta ja Venäjästä oltiin yhtä mieltä.

Innokkaimmin venäläisen kaasun puolesta liputti Schröder, josta lopulta tuli Putinin uskollinen vasalli ja Saksan epäonnistuneen energiapolitiikan irvikuva.

Päätös Venäjä-riippuvuutta lisänneestä Nord Stream 1 -kaasuputkesta sinetöitiin Angela Merkelin pitkän kanslerikauden alussa vuonna 2005. Viimeiset ja ratkaisevat virheet tehtiin Merkelin johdolla 2010-luvulla.

2011 ydinvoimaloiden käyttöiän pidennys vedettiin Fukushiman onnettomuuden vuoksi takaisin ja viimeiset ydinvoimalat päätettiin sulkea kuluvan vuoden 2022 lopussa. Vuonna 2015 päätettiin Nord Stream 2 -putken rakentamisesta.

Krimin miehitys tai Itä-Ukrainan ja Syyrian sodat eivät vaikuttaneet näihin ratkaisuihin. Jopa huoltovarmuuden kannalta tärkeitä kaasuvarastoja myytiin venäläisen Gazpromin saksalaiselle tytäryhtiölle.

Ennen Putinin hyökkäystä Ukrainaan 55 prosenttia Saksan kaasusta, noin kolmannes öljystä ja 56 prosenttia kivihiilestä tuli Venäjältä. Nyt riippuvuutta pitäisi purkaa, jotta Putin ei saisi rahaa sotakoneensa pyörittämiseen.

Venäläisen kivihiilen tuontia ollaan jo pysäyttämässä. Saksa voi myös taipua siihen, että öljyn ostaminen Venäjältä lopetetaan. Venäjän kaasusta luopuminen on Saksalle kuitenkin edelleen lähes mahdoton vaihtoehto. Sen torjuvat sekä poliitikot hallitusrintamasta oppositioon että talouselämän ykkösketjulaiset.

Kansalaisten keskuudessa totaalisen energiaboikotin kannatus kasvaa: Puolet saksalaisista puoltaa ja 42 prosenttia vastustaa. Vuosikymmeniä jatkunut luja luottamus Venäjään edullisen energian toimittajana murenee, mutta kovin hitaasti.

Menneisyyden haamuja ei tässäkään pidä aliarvioida. Ukrainan sodan aattona yllättävän moni tavallinen saksalainen pohti ääneen eikö Ukraina pitäisi taivuttaa antamaan periksi, jotta rauha säilyisi eikä Venäjän kanssa ajauduttaisi aseelliseen konfliktiin.

Ekonomistien mukaan Saksan talous selviäisi kaasuboikotista. Kansantuotteen notkahdus olisi hallittavissa, kun sitä verrataan vuoden 2008 finanssikriisiin ja koronataantumaan.

Poliitikot ja talouselämän edustajat taas korostavat, että akateemiset mallinnukset ja kasvuluvut kertovat vain osan totuudesta. Jos Saksa luopuisi yhdellä iskulla venäläisestä kaasusta, iso osa maan teollisuudesta jouduttaisiin ajamaan kokonaan alas pitkäksi aikaa.

Tätä näkemystä on helppo arvostella. Entinen pidetty liittopresidentti Joachim Gauck on piiskannut saksalaisia ”palelemaan vapauden puolesta”. Yhdysvaltalainen talousnobelisti Paul Krugman puolestaan on ihmetellyt, miten Berliinin hallitus vaati finanssikriisin aikana Kreikalta uhrauksia, mutta ei ole nyt itse valmis kärsimään.

Saksan vastaus perusteluineen on pragmaattisuudessaan hyvin saksalainen: Jos EU:n suurin kansantalous romahtaa, koko Eurooppa kärsii jopa enemmän kuin Ukrainaan hyökännyt Venäjä eikä sota lopu.

Myös tässä tausta on osin historiallinen. Toisen maailmansodan jälkeen talousihme, vahva oma valmistava teollisuus ja vakaa valuutta ovat olleet ainoita asioita, joista Saksa on saanut olla ylpeä.

Kynnys lähteä uhraamaan niitä on aina ollut korkea. Se näkyi eurokriisissä, vaikutti päätökseen koronakriisin elpymisrahastosta ja se tuntuu nyt. Saksan päättäjien on vaikea ajatella, että tuonti korvaisi kaasuboikotin romahduttaman oman teollisuuden tuotteet.

Talousministeri Robert Habeck korostaa, että kaikki voitava tehdään, jotta riippuvuus Venäjän kaasusta katkeaa mahdollisimman nopeasti. Valitettavasti se tarkoittaa tässä vähintään kahta vuotta.

Kaikkein eniten katkeraa kritiikkiä tulee Ukrainan lisäksi Puolasta ja Baltian maista. Arvostelijat muistuttavat että Saksan öljy- ja kaasuboikotti on ratkaiseva. EU-maat maksavat Venäjälle joka päivä 700‒800 miljoonaa euroa kaasusta ja öljystä. Saksan osuus siitä on noin kolmannes.

Ukrainalle lännen toimittamat aseet ovat nyt, kun Putinin joukot ovat käynnistäneet uuden laajan hyökkäyksen, jopa tärkeämpi asia, kuin Venäjän heikentäminen pakotteilla. Tässäkin Saksa on liittokansleri Scholzin historiallisesta puheesta huolimatta tuottanut enemmän pettymyksiä.

Saksalaisten joukkojen aseellinen osallistuminen sotaan jossain muualla kuin omalla maaperällä on toisen maailmansodan hävinneelle Saksalle edelleen arka asia. Vuosikymmenestä toiseen on tyydytty peesaamaan varovasti, kun liittolaiset reagoivat kriiseihin. Johtavan roolin ottamista on vältetty visusti.

Vuonna 2002 Schröder kiilasi vaalivoittajaksi, koska hän torjui Saksan osallistumisen Irakin sotaan.

Myös aseiden lähettäminen tai myyminen sotaa käyvään maahan on tähän asti torjuttu jotakuinkin kategorisesti. Ukrainan aseistaminen on saksalaisille erityisen vaikeaa, koska aseita käytetään Venäjää vastaan.

Kreml käyttää tätä korttia hyväkseen pyrkiessään hajottamaan USA:n ja sen Nato-liittolaisten rivejä. Berliinin hallituslähteiden mukaan liittokansleri Scholz torjuu raskaan aseistuksen lähettämisen Ukrainaan, koska nimenomaan saksalainen aseistus provosoisi Putinia ja lisäisi sodan laajenemisen riskiä.

Useat eri lähteet väittävät, että Putin olisi jo uhannut Saksaa paljon konkreettisemmin kuin mitä julkisuudessa on annettu ymmärtää. Uhkauksissa on vahvistamattomien tietojen mukaan viitattu hyvin suoraan jopa ydinaseisiin.

Saksalaiset asiantuntijat ovat pitkään korostaneet ja korostavat mahdollisista uhkauksista huolimatta edelleen, ettei pidättyväinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka sovi Saksan kokoiselle maalle. Ei vaikka toinen maailmansota hävittiin. Kriittisimmät puhuvat ”pelkuruudesta”.

Ukrainalaisten aseistaminen repii jo Scholzin hallitusta. Jopa kanslerin omat puoluetoverit ovat vaatineet taistelupanssarivaunujen ja -helikopterien toimittamista Ukrainan joukoille.

Sotilaallisesti vahvempi ja aloitteellisempi Saksa olisi sekä EU:lle että Natolle Ukrainan sodan muuttamassa geopoliittisessa tilanteessa tärkeä lenkki, mutta sen varaan ei vielä pitkään aikaan kannata laskea.

Liittokansleri Scholz laati Zeitenwende-puheensa lähes yksin. Edes omaa puoluetta, saati hallituskumppaneita, ei konsultoitu. Se herätti närää.

Yleisesti on epäilty, ettei kansleri halunnut historiallisesti arkoja asioita mullistavien linjausten vesittyvän hallituksen sisäisissä keskusteluissa.

Nyt, kun kiistely uljaan puheen jalkauttamisesta muuttuu päivä päivältä repivämmäksi, tuntuu pikemminkin siltä, että Scholz pelkäsi hallituskumppanien vaativan vielä rajumpia Venäjän vastaisia toimia.

Joka tapauksessa saksalaisten varjonyrkkeily menneisyyden haamuja vastaan jatkuu ja lopullista tyrmäystä saadaan vielä odottaa. Se on voitto Putinille ja siitä kärsivät eniten ukrainalaiset.