Hieman ennen haastattelun alkamista Tapani Kiminkisen ovelle on saapunut kukkalähetys. Se on tullut omaiselta. Mukana on myös kortti. Siinä omainen kiittää Kiminkistä hänen äitinsä viimeisten hetkien kivunlievityksestä.
Omainen oli silloin naapurikunnan hoitokodissa äitinsä kuolinvuoteen äärellä.
”Soitin omaiselle puolen aikaan yöllä ja kysyin hänen äitinsä vointiaan ja kiputilannetta. Olin aiemmin järjestänyt hänelle asianmukaisen kivunlievityksen morfiinilla. En pitänyt niin kummallisena sitä, että soitin tuohon aikaan varmistaakseni asian”, Kiminkinen kertaa.
”Ei tämä vaadi lääkäriltä paljon, pientä viitseliäisyyttä vain. Paljon on kiinni asenteesta.”
Kiminkiselle on kunnia-asia potilaan saattaminen rajan taakse. Hän huolehtii riittävästä kivunlievityksestä, koskettaa usein potilaan kättä tai puristaa kevyesti nenänpäästä ja jättää sitten potilaan omaistensa kanssa.
Kun hän on todennut potilaan kuolleeksi, hän ristii kätensä ja pitää hiljaisen hetken vainajan muistoksi. Hän on opettanut hoitajatkin siihen.
”Potilaan saattaminen on hyvin tärkeää omaisille. Se on meidän jokaisen osa joskus.”
Ihmisen terveyteen kuuluu fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen alueen lisäksi myös henkinen ulottuvuus, Kiminkinen korostaa. Sitä pitää kunnioittaa.
Hän lisää, että hänestä olisi voinut tulla pappikin, koska ihmiset sanovat hänellä olevan selkeä ääni ja ehkä hiven puheen lahjojakin on suotu. Parempi kutsumus pappeuteen olisi vain pitänyt olla.
Itseään mies kuvailee maalaisliittolaiseksi, jolle satunnainen kirkossa käyminen, ehtoollisen nauttiminen jumalanpalveluksessa ja kirkkokonserttien järjestäminen on merkityksellistä.
Ehtoon tullen hän ristii joskus kätensä.
”Papit on hyviä ystäviäni. He ovat peitelleet virheitäni. Se on osa tätä kyläyhteisöä”, hän toteaa.
Kiminkinen uskoo, että meillä kaikilla on yhteinen Jumala. On vain eri tapoja palvella Häntä.
”Yksin olet kuitenkin Luojasi edessä.”
Lapsuus oli vaatimatonta aikaa pienen maatilan ainoana lapsena. Kenelläkään ei ollut kyläyhteisössä ylimääräistä rahaa, mutta turvaverkot olivat vahvat. Tilalla oli muutama lehmä, hevonen, vähän peltoa ja metsää kuten suurimmalla osalla.
Kiminkisen vasta opetellessa kävelemään hänen isänsä sairastui polioon, jonka viimeinen suuri epidemia osui 1950-luvulle. Toinen puoli halvaantui, mutta se ei estänyt häntä tekemästä maataloustyötä suomenhevonen työparinaan.
Kiminkinen kuvaa, että hänen elämänsä suurin tragedia on ollut huono itsetunto. Perheen ainoana lapsena ystävyyssuhteita ei ollut nuorena helppo rakentaa – sosiaalisuutta on pitänyt harjoitella.
Huono itsetunto ei heijastu kuitenkaan tästä maalaislääkäristä, joka istuu nyt tuolilla työhuoneessaan. Hän rupattelee oranssissa t-paidassaan, ja jutut sinkoilevat maan ja taivaan väliltä.
Mutta välillä hän hiljentyy kuuntelemaan vastapuolta ja otsan väliin piirtyy vakaat viivat.
Se, että ujo maalaispoika kelpasi parisuhteeseen, on ollut Kiminkiselle valtava kiitollisuuden aihe.
Avioliitto Ullan kanssa on hänelle niin keskeisen tärkeä, että hän toivoo, että olisi voinut olla kypsempi sen eri käänteissä. Mutta aina on käyty yhdessä levolle.
Kiminkisen lääke onnelliseen parisuhteeseen onkin selvä: tahto ja sitoutuminen.
”Omaan puolisoon voi rakastua 1 000 kertaa uudelleen. Nyt seniorina suhde tuntuu aina vain paremmalta ja seesteisemmältä.”
Rakkauteen liittyy myös yksi hänen unohtumattomista potilaskohtaamisistaan. Kaunispiirteinen, nuori mies tuli vastaanotolle turvonneet imusolmukkeet kaulallaan. Tuomio oli aggressiivinen imusolmukesyöpä.
Miehen tyttöystävä jaksoi pysyä hänen tukenaan loppuun saakka. Nuorukainen eli kaksi vuotta diagnoosin saamisesta.
”Se oli kaunista. Sanoin tyttöystävälle, että olet rohkea, kun pysyit kumppanisi rinnalla.”
”Papit on hyviä ystäviäni. He ovat peitelleet virheitäni.”
Vaikka työ pienen terveyskeskuksen lääkärinä on valtavan monipuolista, maalaislääkäri on nähnyt myös maaseudun tummemmat puolet. EU:hun liittymisen aikaan moni maanviljelijä masentui toivottoman tilanteen paineissa ja päätyi itsemurhaan.
Myös perhesurmia tapahtui. Omalle kohdalle niitä ei sattunut, mutta niistä hän kuuli muualta maastamme.
Mutta nykyään viljelijöiden turvaverkot ovat paremmat ja maatalousjärjestöt ovat heränneet tilanteeseen, mikä edesauttaa jaksamista. Viljelijät auttavat toinen toisiaan, hän sanoo.
”Kyllähän niitä tapauksia kuulee silloin tällöin eläinlääkäreiltä, että karja on jätetty hoitamatta. Ihan hiljattain oli sellainen tapaus täällä. Se kertoo huonosta jaksamisesta. Mutta ei näistä asioista vastaanotolla kuule.”
”Minut tunnetaan kylällä siitä, että mistä tahansa voi puhua mulle.”
Maalaislääkäri tietää kuitenkin, mistä asioista vaietaan vastaanotolla.
”Tiedän, etteivät kaikki kerro alkoholin- ja päihteidenkäytöstään totuudenmukaisesti. Riippuvuussairauksiin kuuluu valehtelua.”
Arvokas kuolema, arvokas saattohoito. Ne ovat Kiminkiselle tärkeitä asioita. Eutanasiaa hän ei kannata laajassa merkityksessä, koska saattohoito on Suomessa hänen mielestään muuttunut paljon parempaan suuntaan ja sillä voidaan tarjota hyvä kivunlievitys.
Eutanasia tarkoittaa tilannetta, jossa lääkäri tarkoituksellisesti lopettaa potilaan elämän lääkkeitä antamalla potilaan vapaaehtoisesta ja oikeustoimikelpoisesta tahdosta.
Suomessa teko on kriminalisoitu, mutta siitä on virinnyt viime aikoina jälleen keskustelua.
”On sellaisia harvinaisia tilanteita, joihin kipulääkityskään ei tahdo tehoa. Näitä tapauksia varten pidän tarpeellisena säätää lakiin eutanasiamahdollisuus. Minun kohdalleni ei ole sattunut koskaan tällaista, vaikka potilaskohtaamisia on ollut siinä parinsadan tuhannen paikkeilla.”
Äärettömän suurena epäkohtana Kiminkinen näkee kuitenkin sen, että hoivakotien akuuttilääkebokseissa ei saa olla morfiinia eikä antibiootteja, mikä perustuu sosiaali- ja terveysministeriön määräykseen.
”Tätä vastaan olen taistellut yhdessä geriatrien kanssa verissä päin.”
”Potilaan saattaminen on hyvin tärkeää omaisille. Se on meidän jokaisen osa joskus.”
Morfiinin tarve voi Kiminkisen mukaan tulla hoivakodissa täysin yllättäen vaikka keskellä yötä sellaiselle potilaalle, jota ei ole ennakoitu saattohoitoon.
Useimmiten kyseessä on ihminen, jonka on jo sen kuntoinen, ettei häntä enää missään tilanteessa siirretä hoivakodista akuuttihoitoyksikköön.
”On epäeettistä, ettei tällainen potilas saisi välitöntä lievitystä akuuttiin kipuunsa tilanteissa, jotka voivat olla hyvinkin dramaattisia, joskus kuolemaan johtavia. Mitä vaaraa siitä olisi, jos hoivakodissa olisi tällaisen varalta vaikka yksi ampulli morfiinia!”
Siksi tänäkin yönä Kiminkinen jättää puhelimensa äänet päälle, mikäli hoivakodista soitetaan.
Hän ajaa tilanteen vaatiessa hämärtyvään yöhön, hakee terveysasemalta ampullin morfiinia ja suuntaa potilaan luokse. Vain arvokkaan elämän ja kuoleman vuoksi.
Syntynyt vuonna 1954 Pylkönmäellä. Asuu Saarijärvellä.
Aloitti Saarijärvellä terveyskeskuslääkärinä vuonna 1980, virka oli jätettävä 11/2022, koska hän täytti 68 vuotta. Jatkaa edelleen päivystämistä ja hoivakotityötä.
Kirja Maalaislääkärin muistelmat julkaistaan lokakuussa 2023 (Tammi).
Naimisissa Ulla Kiminkisen kanssa vuodesta 1977. Perheeseen kuuluu kolme tytärtä ja kolme lastenlasta
Harrastaa kulttuuria ja liikuntaa yhdessä Ulla-vaimonsa kanssa. Käy luennoimassa eri puolilla Suomea ja järjestää puolisonsa tukemana kulttuuritapahtumia yhdessä ystäviensä kanssa.
Motto: Pistetään hösseliksi.
