Synkkä tarina Aurajoen hukuttajasta poiki esikoisromaanin – entinen yksityisetsivä Jussi Marttila sai kirjaan inspiraation kotikaupunkinsa hukkuneista

Veden varaan -dekkari on saanut hyvän vastaanoton, kertoo turkulainen kirjailija Jussi Marttila. Hän suree, että peruuntuneiden kirjamessujen vuoksi lukijoita ei pääse tapaamaan kasvokkain. Onneksi palautetta voi saada myös verkon välityksellä. Kuva: Kari Salonen

Kaupungin halki virtaava joki katselee hiljaisena rannoillaan kulkevia ihmisiä. Sillat kurkottavat samean veden yli, eikä kukaan voi nähdä mitä salaisuuksia hiljaa liplattavat aallot kätkevät syleilyynsä. Pohjassa makaa ainakin polkupyöränraatoja, jotka joku on sinne kipannut.

Iltaisin Aurajoki heijastelee kauniisti rannoille sytytettyjä valoja. ”Varför Paris vi har ju Åbo”, sanovat paikalliset. Mutta tyynestä pinnastaan huolimatta joesta kiertää kaupungin kaduilla synkempiäkin tarinoita. Mitä jos joku tuntematon käy silloin tällöin antamassa joelle ihmisuhrin?

Kaupunkilegenda Turun hukuttajasta on syntynyt niistä surullisista myöhäisillan tapahtumista, joiden päätteeksi yleensä juuri nuori mies on menettänyt henkensä hukkumalla. Välillä legenda unohtuu noustakseen taas keskustelunaiheeksi.

Legendasta syntyi myös Jussi Marttilan esikoisromaani Veden varaan.

”Jokunen vuosi sitten yritin kirjoittaa kaikenlaista. Tästä kaupunkitarinasta kirjoitin ensimmäisen luvun ja jäin miettimään sitä. Sitten kirjoitin toisen luvun ja siitä se lähti”, Marttila sanoo.

Marttilan esikoisromaani kertoo turkulaisesta yksityisetsivästä, joka saa tutkittavakseen nuoren opiskelijapojan katoamistapauksen. Vuosien varrella myös moni muu turkulainen näyttää katoavan salaperäisesti eikä heitä löydetä – ainakaan elossa.

Vaikka kirjan perustan rakentaa kaupunkilegenda, on Marttila pitänyt huolta, että kaikki muu on fiktiota. Hän ei ole esimerkiksi lähtenyt tutustumaan tosielämässä Aurajokeen hukkuneiden tarinoihin.

Romaanissa on runsaasti kaupungin kuvausta, mutta siinäkin Marttila on ottanut pieniä kirjailijan vapauksia. Joitain tapahtumapaikkoja hän on keksinyt, mutta suuri osa on totista totta.

”Kirja on omalla tavallaan rakkauskirje Turulle, jossa olen kasvanut ja jossa yhä elän. Siksi halusin mainita myös paikkoja, joita ei enää ole olemassa.”

Kaupungin lisäksi Marttilan inspiraationa on toiminut hänen entinen ammattinsa. Aivan kuten kirjansa päähenkilö, myös Marttila on aiemmin työskennellyt yksityisetsivänä.

”Päätin nuorempana pyrkiä ihan tietoisesti yksityisetsiväksi. Jokusen vuoden työskentelin alalla, mutta ei sillä elänyt loppupeleissä. Kirjani suurin fiktio on, että yksityisetsivänä pystyisi elämään Suomessa. Sellaisia ihmisiä on vain harvoja.”

Yksityisetsivänä työskennellessään Marttila ei suinkaan joutunut selvittämään yhtä synkkiä tapauksia kuin dekkarinsa etsivä. Yleisimmin tehtävänannot liittyivät uskottomuuteen tai huijauksiin. Tuohon aikaan asiakkaat löysivät Marttilan pitkälti Keltaisten sivujen tai tämän omien verkko­sivujen kautta.

”Nuorena halusin kirjailijaksi, mutta minulle sanottiin, ettei sillä elä. Kokeilin sitten uraa yksityisetsivänä, mutta päätin katsoa sittenkin vielä kirjailijan työtä.”

Murhamysteerin kirjoittaminen vaatii sukeltamista murhaajan mustanpuhuviin ajatuskiemuroihin. Välillä se on hieman hyytävää.

”Synkimpiä kohtia kirjoittaessa sitä ei niinkään mieti, koska tekstin saaminen paperille on varsin mekaanista työtä. Jälkeenpäin arvioidessa tilanne muuttuu. Parhaimmassa tapauksessa käyn tarkistamassa onko ovi varmasti lukossa.”