Pirun keuhkot puhkuivat seuroissa ja pelimannit molskahtivat veteen kesken Kesäillan valssin – Osmo Oja-Kaukolalla on pelimannitaltiointeja 40 vuoden ajalta

Osmo Oja-Kaukolan miesluolan hyllyt notkuvat VHS-kaseteista, joille on taltioitu pelimanniesityksiä. Hänellä on käsissään vanha JVC-videokamera, jolla on taltoitu aikoinaan paljon konsertteja. Kuva: Johannes Tervo

Kurikkalaisen Osmo Oja-Kaukolan, 82, omakotitalon uumenista löytyy kulttuurihistoriallisesti arvokas kokoelma. ”Rommagömmeliksi” nimettyyn kotistudioon on arkistoitu yli tuhat VHS-kasettia ja 700 dvd-tallennetta.

Niille on tallennettu yli 3 000 tuntia pelimanni- ja kansanmusiikkia. Jos ne kaikki katsoisi putkeen, urakka kestäisi neljä kuukautta.

Oja-Kaukolan elämäntapaharrastus alkoi 13. toukokuuta 1983, kun hän lainasi kaveriltaan VHS-kameran.

”VHS-kamerat olivat siihen aikaan harvinaisia. Soitin kurikkalaiselle mestaripelimanni Eeli Tuomelle ja kysyin, että sopiiko tulla kylään kameran kanssa. Eeli suostui, ja siitä se alkoi”, Oja-Kaukola muistelee.

Oja-Kaukola oli kuvannut aiemmin perhetapahtumia kaitafilmille. Pian ensimmäisen videon jälkeen lainakamera vaihtui omaan VHS Super -kameraan.

Ajan myötä kuvaamisesta muodostui elämäntapa ja videokokoelma kasvoi tasaiseen tahtiin.

Tähän mennessä Oja-Kaukola on kuvannut yli tuhatta kansanmusiikkitapahtumaa ympäri Suomen. Lisäksi hän on kuvannut markkinoilla, avajaisissa, juhlissa, kodeissa ja vaikka missä. Nauhalle on tarttunut niin koko kansan tuntemien muusikoiden kuin amatöörisoittajienkin soittoa.

Oja-Kaukola plaraa paksua mappia, johon hän on kirjannut matkakirjoituskoneella kaikki kuvaamansa esitykset, soittajien ja kappaleiden nimet sekä muita mielenkiintoisia yksityiskohtia.

Huolellinen arkistointi tekee kokoelmasta entistä arvokkaamman ja mahdollistaa sen, että tietyn esityksen tai henkilön voi hakea tallenteiden joukosta.

Oja-Kaukola laittaa videokasetin numero yksi pyörimään. 40 vuotta vanhan VHS-nauhan kuvanlaatu on säilynyt hämmentävän hyvänä.

”Säilytän videonauhoja metriä kauempana sähkölaitteista. Näin nauhat eivät pääse magnetisoitumaan”, Oja-Kaukola kertoo.

Kansanmusiikki-instituutti haluaisi digitoida ja arkistoida kulttuurihistoriallisesti arvokkaan kokoelman. Oja-Kaukolalle on ehdotettu myös tv-dokumentin tekoa. Mitään ei ole kuitenkaan vielä sovittu.

Hän on saanut myös tunnustusta. Hänelle myönnettiin Suomen kansanmusiikkiliiton hopeinen merkki vuonna 2002.

Oja-Kaukola on kuvannut aina harrastusmielessä. Hän on maksanut kaikki kulut omasta pussistaan. Viime kesänä matkailuauton mittariin tuli 5 000 kilometriä.

Aiemmin vaimo kulki mukana kuvausreissuilla. Oja-Kaukola jäi leskeksi viisi vuotta sitten.

Kuvauskalustoa hän on päivittänyt uudempaan tasaisin väliajoin. Hän laskee ostaneensa neljänkymmenen vuoden aikana toistakymmentä erilaista kameraa. Suurin osa vanhoista laitteista on tallessa. Nykyisin hän kuvaa pienellä videokameralla.

”Ensimmäinen oma kamera oli olalla pidettävä putkikamera. Kun kuvatessa käänsi kameraa, pitkä juova kulki perässä. Nykyiset laitteet ovat niin tarkkoja ja kevyitä, ettei vanhoja tule ikävä.”

Oja-Kaukola on tuttu näky pelimanni- ja kansanmusiikkikonserteissa. Monelle tapahtumajärjestäjälle on kunnia-asia, kun hän saapuu paikalle.

Hän on käynyt Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla yli 30 kertaa, ja on tänäkin vuonna menossa kuvaamaan konsertteja.

Konserteissa hän hakeutuu eturiviin. Nykyisin hän editoi jälkikäteen tallenteen tietokoneohjelmalla.

”Ennen kamerat olivat isompia, ja ne herättivät enemmän huomiota. Nykykamerat ovat niin pieniä, että esiintyjät eivät välttämättä edes huomaa niitä. Usein pelimanneja jännittää, kun heitä kuvataan konserteissa. He ovat kuin eri ihmisiä, kun kuvaan heitä lavan ulkopuolella.”

Oja-Kaukolan viimeisin taltiointi on numero 1 101, joka on Yrjö Hirvosen muistokonsertista 22.4. 2023. Kuva: Johannes Tervo

Reissuilta on tarttunut monta mehevää muistoa. Erikoisiin konsertteihin lukeutuu Jalasjärven Jokipiissä entisen tunkion päällä soitettu Sontatunkiopohjakonsertti. Myös eräällä kesämökillä pidetty pelimannikaronkka on jäänyt pysyvästi konkarikuvaajan mieleen.

Eräänä komeana kesäiltana pelimannit saivat idean soutaa järvelle, ja Oja-Kaukola kuvasi rannasta käsin soittoa.

”Kun Kesäillan valssi kajahti soimaan, yksi pelimanneista nousi seisomaan ja pian kolme miestä haitareineen oli järvessä. Miehet ja haitarit saatiin vedettyä nopeasti rannalle, ja vain yhden haitarin palkeet olivat imaisseet itsensä täyteen vettä. Purin sen ja panin kielipenkit terassille kuivumaan. Siinä säästyi monen tonnin peli”, Oja-Kaukola muistelee.

Erääseen hauskaan muistoon liittyy tarina pienestä sekaannuksesta erisnimien kanssa – ja väitetty syntisyys, mitä tulee haitarimusiikin luonteeseen.

”Pelimannimestari Eeli Tuomen naapuri oli kuullut Tuomen soittavan Pietron paluu -kappaletta. Hän oli käsittänyt kappaleen nimeksi Pietarin paluu ja luullut, että se on hengellistä musiikkia.”

Niinpä Tuomea pyydettiin sitten soittamaan kappaletta kylän seuroihin, koska se sopi hyvin hengellisen tilaisuuden musiikiksi.

Oja-Kaukola katsoo vanhoja nauhoituksiaan harvakseltaan. Mutta silloin kun katsoo, mieleen putkahtaa nostalgisia muistoja. Suurin osa videoilla olevista soittajista on jo edesmenneitä.

”Eräs pelimannimestari tuli katsomaan videoita kaksi vuotta sitten. Hän laski päivän aikana, että videoilla esiintyneistä pelimanneista 462 on jo kuollut. Hän tunsi heidät kaikki.”

Oja-Kaukola muistelee kaiholla aikaa, jolloin maaseutukylillä oli elämää ja haitari soi ”joka toisessa talossa”. Videokameralle on tallentunut myös upeaa ajankuvaa ja vanhan kansan tarinoita.

VHS-kasettien lisäksi Oja-Kaukolalla on tallenteita CD- ja DVD-levyillä. Niitäkin on karttunut satoja. Kuva: Johannes Tervo

Kaksikymmentä vuotta sitten hän kiersi ystävänsä Rauno Yli-Hynnilän kanssa haastattelemassa pariakymmentä paikallista sotaveteraania ja jokaista Kurikkaan muuttanutta Karjalan evakkoa.

”Onneksi kävimme haastattelemassa heitä, sillä nyt kaikki ovat kuolleet”, Oja-Kaukola toteaa.

Hän saa usein puheluita tuntemattomilta ihmisiltä, jotka kyselevät, että löytyykö heidän omaisiaan videoilta.

Kerran hänet pysäytettiin Kaustisilla ja eräs perheenisä kysyi, onko hän sama mies, joka kuvasi häntä ja hänen edesmennyttä pappaansa vuosikymmeniä sitten Kaustisilla.

”Hän oli kuvausten aikaan viisivuotias ja muisti tarkalleen, missä kohtaa festivaalialuetta kuvasin heitä. En yleensä kopio videoita ulkopuolisille, mutta tälle kyseiselle miehelle annoin tallenteen muistoksi. Se oli hieno kohtaaminen.”

Oja-Kaukola toteaa, että arvokkainta koko touhussa ovat lukuisat vuosien saatossa solmitut ystävyyssuhteet.

”Olen kulkenut kuin salvettu koira pelimanniporukoiden jatkona. Olen monesti mennyt outona miehenä tuntemattomaan porukkaan, ja saanut lopulta elinikäisiä ystäviä.”