Talvi tuli, mutta lavakausi ei ole ohi! – Yksi ahkerista tanssittajista on Pekkaniskan Pojat, joka sai alkunsa huulenheitosta 17 vuotta sitten

Matti-Sakari Venetvaara toimii Pekkaniskan Poikien solistina ja on orkesterin ainoa, joka on ollut samannimisen nosturiyhtiön palkkalistoilla. Kesällä yhtye tanssittaa väkeä Vesivehmaan Jenkkapirtillä Asikkalassa. Kuva: Kimmo Haimi

Paul Kikerpuu soittaa bassoa ja panhuilua ja laulaa. 

Henkka Niska eli Henri Haapakoski taitaa puhaltimet, kitaran ja laulun. 

Vaikka kesän lavatanssikausi päättyy, tanssit ja orkesterien keikkakierros jatkuvat läpi vuoden. Moni tanssilavahan on kiinni kesän mutta avautuu taas syksyllä.

Yksi tanssiyleisölle tutuimmista yhtyeistä on Pekkaniskan Pojat, tutummin PNP. Kuusihenkisen orkesterin syntytarina on erikoinen.

”Pekka oli ollut Tangomarkkinoilla tanssimassa kilpaa ja voittanut parinsa kanssa pronssia. Eräänä perjantaina hän sitten esitteli pystiään ylpeänä varikolla Vantaan Petikossa, ja minä heitin, että ethän sinä mikään kunnon tanssimies ole, kun sulla ei ole omaa orkesteria. Pekka meni vähän hiljaiseksi ja lähti pois. Ajattelin, että nyt hän suuttui. Lauantaiaamuna puhelimeni soi ja Pekka aloitti niin kuin kaikki tärkeät puhelunsa, että ´tuota–niin–niin´.”

Tarinaa kertoo Matti-Sakari Venetvaara, joka oli Pekka Niskan, tänä vuonna 80, nosturifirmassa töissä. Venetvaaralla oli jo tuolloin oma trio, joka kiersi ravintoloita.

Niska kysyi tuon tärkeän puhelun aluksi, onko Venetvaara tosissaan. Olihan tämä ja ehdotti saman tien trioonsa lisäsoittajia ja -soittimia.

Pekka Niska lupasi sponsoroida esiintymisvaatteet ja äänentoiston.

”Pekalla oli kolme ehtoa: pitää olla tanssittavaa musiikkia eikä mitään kompromissikappaleita, pitää pukeutua herrasmiesmäisesti ja hänen pitää saada päättää yhtyeen nimi. Se oli Pekkaniskan Pojat. Vaikka emme enää ihan poikia olleet, ajattelin, ettei nimi miestä pahenna”, Venetvaara muistelee.

Niin pitkälle pojat menivät, että pumpun nettisivuilla jokaisen sukunimenä on Niska.

”Aina kun olemme keikalla, olemme Pekan ottopokia eli sukunimi on Niska. Tosin välillä esiinnymme jo omillakin nimillämme.”

Asuina olivat alun perin puna-mustat puvut. Nykyisin musta-valkoisesta puvusta on tullut tavaramerkki samaan tapaan kuin panamanhatusta, joita näkee myös yhtyettä fanittavan yleisön päässä. Venetvaara keksi kotsan huumorimielellä joskus kesäisellä keikalla, mutta yleisö vaati niitä päähän syksylläkin.

Kolmas tunnusmerkki on rumpalin hoitama digitaalinen näyttötaulu, joka kertoo edellisen tanssin aikana, mitä seuraavaksi soitetaan.

”Yhdellä klikkauksella vaihtuu laji. Kuiskaan pojille, mitä seuraavaksi ja sillä mennään.” Se voi olla tärkeä tieto tanssiin hakeville.

Orkesterin ensimmäinen keikka oli vuonna 2002 Tähtitanssit Espoon Dipolissa. Paikalla oli liki tuhat ”supertanssikurssittautunutta ihmistä”, suomenmestariorkesteri Magneetti, pääesiintyjänä Finlanders ja ensi kertaa lauteille kivunnut Pekkaniskan Pojat.

”Aikamoinen Retuperän WPK me sinä kohtaa oltiin, jos vieläkin. Se oli aikamoista kahlaamista, etenkin kun kosketinsoittaja vetäytyi pois vajaa vuorokausi aiemmin. Tulikohan rimakauhu vai mikä.”

Bändi huomattiin, ja ura lähti vauhdilla lentoon.

”Nyt ei lähtisi. Siihen aikaan lavoilla homma oli täysin pystysolistivetoista. Orkesteri säesti solistia, ja musiikki oli iskelmävoittoista vaihtoaskelta, sellaista ’seuraavaksi omalta levyltä’ -tyyppistä. Me olimme vähän kummajaisia, kun aloimme soittaa tosi perinteistä tanssimusiikkia.”

Perinteistä ”Metsäkukkia-osastoa” soittivat myös Tulipunaruusut ja Finlanders.

PNP:n ensimmäisessä setissä soivat valssi, humppa, tango, foksi, hidas valssi ja jenkka. Sille naureskeltiinkin, mutta kun monipuoliselle soitannalle tuntui olevan sosiaalista tilausta, yhtye alkoi soittaa kaikilla keikoillaan myös cha-chata, polkkaa ja masurkkaa.

”Kun aloitimme soittamisen, pakollisia lajeja oli yhdeksän. Nyt niitä on 19. On tullut buggit, salsat, lindy hopit, boogie woogiet ja muut. Maailma on muuttunut näiden 17 vuoden aikana, ja lavamaailma on tänä päivänä orkesterivetoinen.”

Eli esiintyjistä mainitaan aina solistin lisäksi myös orkesterin nimi.

”Mutta sellaisia pystysolisteja tai orkestereita, jotka ylipäätään saavat väkeä liikkeelle, on nyt 10–15. Se on ehdottomasti liian vähän. Saisi tulla uudelleen Agents-ilmiö, joka nostaisi väkimäärää lavoilla.”

Tänä vuonna kävijämäärät ovat Venetvaaran mukaan monin paikoin nousseetkin, mutta nuoria hän toivoisi lavoille enemmän.

Uusien orkestereiden esille pääsyä taas heikentää kaksi asiaa.

”Väkimäärä on kautta linjan pienentynyt, ja kakkosorkestereiden käyttö vähentynyt. Tehokkain keino nousta esiin on päästä esiintymään jonkun rinnalla.”

Yksi tulokas on Komiat, ”jos vain pysyy pää kylmänä ja jalat maassa”. MT kertoi Komiat-yhtyeestä 12.7.

Talvikaudella osa kesälavoista korvautuu laivoilla. PNP esiintyy myös yksityistilaisuuksissa, tänäkin syksynä muun muassa Pohjois-Pirkan metsäiltamissa ja perunamarkkinoilla.

Venetvaara on kotoisin Sodankylästä, yhdeksänlapsisesta perheestä. Musiikki on ollut elämässä aina.

”Isä oli kova perinteinen pelimanni-haitaristi, ja pirtti oli täynnä perinteistä tanssimusiikkia, niin kuin oli soittimiakin. Jokainen lapsista rämppi jotakin, kyllä siellä valssia ja tangoa vedeltiin.”

Venetvaara on ollut PNP-joukosta ainoa, joka on työskennellyt Pekkaniskan yhtiössä, myyntimiehenä. Viimeiset kymmenen vuotta on vierähtänyt ammattimuusikkona.

Hän asuu Urjalassa, samassa Urjala-Espoo-Riihimäki-kolmiossa kuin muutkin bändin jäsenet. Keikoille lähdetään omalla bussilla, jota ajaa joko Venetvaara tai haitaristi Pertti Jaakkola ja jossa on muun muassa seitsemän makuualkovia.

Mitä perhe ajattelee viikonloppuiltoihin painottuvasta kiertolaisten elämästä?

Venetvaaran mukana kulkee tanssimassa vaimo aina, kun töiltään pääsee.

”Hänellä on tanhutausta ja ymmärrys ja tuki ovat vahvoja. Muut taas eivät ole muuta kuin muusikon töitä tehneet, ja kyllä heillä on pitkät liitot.”