Runoilija luonto-oppaana – Heli Laaksonen kirjoitti suuntaa antavan luonnonopin

Heli Laaksosen ”Luonnos.” sisältää havaintoja muun muassa ketusta, sateesta, lisääntymisestä ja jäkälästä. Kuva: Otava

Runoilija Heli Laaksosen (s. 1972) uutuuskirja Luonnos. on runoilija-kirjailijan omien sanojen mukaan kaunotietoluontokirja, joka sijoittuu kauno- ja tietokirjallisuuden välimaastoon.

Laaksonen tunnetaan länsimurteella kirjoitetuista runokirjoistaan, mutta Luonnos. esittelee kirjailijan uudessa roolissaan vasta valmistuneena luonto- ja ympäristöneuvojana. Laaksosen mukaan kirja sai alkunsa oppitunneilla, joilla tehtäväksi annettiin pitää esitelmiä luonnonilmiöistä.

Säemuotoon kirjoitetut rivit eivät olekaan runoja vaan esitelmäluonnoksia, joihin valikoitui jännittäviä asioita sekä faktatietoa, kansanperinnettä ja kirjoittajan omia havaintoja. Laaksonen ei julista vaan osoittelee luonnon ihmeellisyyksiä lukijalle, kuin luonto-opas konsanaan.

Myös kirjan kuvitus on Heli Laaksosen käsialaa. Kuva: Otava

Lukijakunnalleen suunnatulla Facebook-sivullaan runoilija kertoo ajatuksistaan kirjaa tehdessään.

”Luonnos.-kaunotiatoluantokirjaani otin tarkotuksel lempiän otte, semmosen et ko ihmine näke hyänteisen taik sammalen, häne ensmäne ajatus ei olis: ’Mil ton sais myrkytetty’ vaa ’Ooo kui miälenkiintone!’ Ajattelen nii, et ihmiste olis hyvä säilyttä yhtaikka sekä ilo ja toivo mut lisäks toimintatarmo ja ympäristön tosissas ottamine. Ilma sitä meil ei ol mittä”, Laaksonen kirjoittaa.

Suuntaa antavassa luonto-opissaan Laaksonen käsittelee eläimiä, kasveja ja luonnonilmiöitä. Laaksonen on kirjoittanut kirjan tällä kerralla yleiskielellä, mutta välillä tekstissä pirskahtelee lyhykäisiä murresanoja, kuin mausteeksi.

Kirjan piirroskuvat ovat kirjailijan käsialaa, yksinkertaisuudessaan tyylikkäitä, luonnosmaisia.

Heli Laaksonen on tavoittanut kirjassaan monelle kirjoittajalle niin vaikean pelkistämisen taidon. Kun teksti kihokista tai töyhtöhyypästä on tiivistetty sivunmittaiseksi ja kirjoitettu säemuotoon kukkivalla kielellä, jää olennainen lukijan mieleen.

Välillä vuoron saavat lämpimät ja viisaat mietteet, kuten esitelmässä lisääntymisestä, jossa runoilija pohdiskelee elämän jatkumista. Onko elämällä ollut arvoa, jos se loppuu omalle kohdalle?

”Elämän antamista sekin,/ ettei anna toisen kuolla./ Että on tuulen suojana kuin sammal seinässä,/ painesiteenä valtimohaavassa,/ makeana nauruna apeassa päivässä,/ kipinävahtina yössä./ Että opettaa ojan ylityksen.”