Seiskarinkoirakerhon puheenjohtaja Marja Nuora ja jäsenistöön kuuluva Jonna Sjögren ulkoiluttivat Lakua ja Nemiä Helsingin Poutamäenpuistossa. Kuva: Jarkko Sirkiä
Video: Toinen maailmansota hävitti perinteikkään suomalaisen hyljekoiran maan päältä - nyt norppia metsästänyt seiskarinkoira voi taas hyvin
Nykyisin seiskarinkoiria on Suomessa noin 300 kappaletta.
Seiskarinkoirat Laku (vasemmalla) ja Nemi innostuvat vanhallakin iällä leikkeihin. Lakulla on ikää jo 16 vuotta, Nemilläkin kymmenen. Kuva: Jarkko SirkiäToisen maailmansodan aikana miljoonien ihmisuhrien lisäksi kärsivät lukemattomat eläimet. Sodan jalkoihin jäi myös Karjalan saaristossa elänyt seiskarinkoira.
Viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana maan päältä käytännössä kadonnut hyljekoira on kuitenkin aktiivisten harrastajien ansiosta palannut suomalaisten koteihin.
Seiskarinkoiria käytettiin vuosisatojen ajan Suomenlahden saaristoissa apuna hylkeenpyynnissä. Saimaannorpan tavoin Itämerennorppa tekee pesänsä jään päälle lumiluolaan.
”Isolta lumilakeudelta ihmisen on käytännössä mahdotonta löytää niitä. Koira on ne haistanut ja osoittanut ihmisille”, kertoo Seiskarinkoirakerhon jalostusvastaava Juha Rosenqvist.
Toisen maailmansodan aikaan Karjalan ulkosaaret jouduttiin evakuoimaan, ja lopulta luovuttamaan Neuvostoliitolle. Äkillinen lähtö pakotti osan omistajista jättämään koirat taakseen.
”Sodan rytinässä kaikki nämä alkuperäiset koirat katosivat.”
30-luvulla joitakin koiria oli kuitenkin luovutettu saaristosta mantereen puolelle. 90-luvun alkupuolella Seikarin saarelta kotoisin ollut Leo Sipilä alkoi isänsä pyynnöstä etsimään näiden koirien jälkeläisiä. Hän löysi joitakin kymmeniä seiskarinkoiran tuntomerkkeihin sopivia koiria, joista perustettiin kanta. Lopulta Seikarinkoirakerho perustettiin vuonna 1999.
Tarkempien tutkimusten perusteella on todettu, että on hyvin epätodennäköistä, että nykyiset seiskarinkoirat olisivat geneettisesti mitään sukua alkuperäisille.
”Kyseessä on ennemminkin rekonstruktio, eli uudelleen luotu koirakanta, joka muistuttaa Seiskarin saarilla eläneitä koiria.”
Tällä hetkellä elossa oleva kanta on Rosenqvistin arvion mukaan noin 300 koiraa.
”Joku voi olla hyvin rauhallinen, joku hyvin vilkas. Yhdellä voi olla vahva riistavietti, toiselta se voi uupua lähes kokonaan”
Seiskankoirat edustavat pystykorvatyyppiä ja koirien säkäkorkeus on noin 50 senttimetriä. Suhteellisen kevytrakenteinen koira on väritykseltään musta, mustavalkea, ruskea tai ruskeavalkea.
”Seiskarit ovat luonteeltaan sosiaalisia niin muita koiria kuin ihmisiä kohtaan. Pyrkimys on, että ne eivät olisi kovin haukkuherkkiä.”
Kennelliiton hyväksymäksi roduksi seiskarinkoiraa ei ole rekisteröity. Rosenqvistin mukaan se ei ole Seiskarinkoirakerholla ensisijaisena tavoitteenakaan. Kaikessa jalostustoiminnassa prioriteetti on koirien geneettinen monimuotoisuus ja terveys.
”Ulkomuotoa ei niinkään katsota, minkä takia seiskarinkoira on roduksi vähän kirjavampi.”
Seiskarinkoira onkin kerhon kevään aikana toteuttaman terveyskyselyn perusteella välttynyt toistaiseksi perityviltä sairauksilta.
Musta väri on seiskarinkoiralle ominainen. Väritys voi olla myös mustavalkea, ruskea tai ruskeavalkea. Kuva: Jarkko SirkiäYli kymmenen vuotta Seiskarinkoirakerhon puheenjohtajana toimineen Marja Nuoran mukaan seiskarinkoiran omistajalta vaaditaan kiinnostusta koiraan yksilönä ja tiettyä valmiutta mukautua koiran ehtoihin. Koska koirien geenipohja on hyvin monimuotoinen, eroavat seiskarinkoirat luonteeltaan toisistaan paljon.
”Joku voi olla hyvin rauhallinen, joku hyvin vilkas. Yhdellä voi olla vahva riistavietti, toiselta se voi uupua lähes kokonaan”, Nuora luettelee.
Lähtökohtaisesti seiskarinkoirat luokitellaan kuitenkin joko keskitason tai korkean aktiviteettitason koiriin.
Erilaisuuksista huolimatta yksi asia tuntuu Nuoran havaintojen perusteella yhdistävän suurta osaa seiskarinkoirista: rakkaus lunta kohtaan.
”Se on ollut ihan ilmiö. Koirat tuntuvat todella nauttivan lumella ja jäällä liikkumisesta, mikä aikoinaan olikin niiden hylkeenpyyntitapa.”
Kerhon toiveissa olisi, että seiskarinkoiran hankintaa harkitsevilla olisi myös kiinnostusta rodun kannan kehittämiseen. Naaraskoiran olisi hyvä saada yksi tai kaksi pentuetta niiden elämän aikana.
”Se olisi myös tärkeää, että uroksia ei leikattaisi, jotta pohja jalostustyöhön olisi mahdollisimman laaja.”
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
