Kaikkein pienimpien puolustaja

Tähän aikaan vuodesta kuoriaistutkijat keräävät näytteitä seulomalla kariketta ja kairaamalla lahopuita. Eero Helveltä hurahtaa ötököiden parissa helposti tunteja päivässä. Kari Salonen Kuva: Viestilehtien arkisto

Hups!

Kumisaappaissa määrätietoisesti harppova Eero Helve meinaa liukastua ruskeiden lehtien peittämään mutalammikkoon.

Taivaalta tihuttaa jäätäviä pisaroita ja aurinko pysyttelee talviunilla. Keli ei kuitenkaan Helven tahtia hidasta. Hänen mielessään vallitsee kesä.

”Tuolla kasvaa sinivuokkoja, kiurunkannuksia ja imikkää”, Helve osoittelee Fiskarsin lehdossa Espoon Kauklahdessa.

Helve on harrastanut kovakuoriaisia vuodesta 1961, jolloin hän oli kymmenvuotias. Innostus lähti vyörymään tuttavan koppakuoriaiskokoelmasta.

Kitiinikuoriset, kiiltelevät möllykät viehättivät häntä selkeän ja kompaktin olemuksensa takia. Vielä vuosikymmenten jälkeen kuoriaisten lajikirjo ja tunnistamisen vaikeus tarjoavat riittävästi haastetta.

Suomessa on yli 3 800 kovakuoriaislajia, joista Helve arvioi tavanneensa noin 2 500. Pelkästään kotinsa lähiympäristöstä hän on löytänyt 1 800 lajia.

Kuoriaisia on joka puolella: vedessä, ruovikossa, myyrien käytävissä, sienissä, puissa, karikkeessa ja rakennuksissa.

On aika siirtyä sisätiloihin katsastamaan Helven vaikuttava kuoriaiskokoelma. Puisen kaapin kätköistä löytyy Suomen isoimpiin kuoriaisiin kuuluvia sarvikuonokkaita. Moisiin jötiköihin voisi kuvitella törmäävänsä lähinnä tropiikissa.

Myös vesihiisi ja jättiläissukeltaja ovat kookkaita.

Helve esittelee pitkäsarvisia jääriä ja metallinkiiltoisia otuksia, joiden latinankieliset nimet soljuvat ohi korvan.

Yhdessä lapuista komeilee lajinimenä Stockmanni. Helve kertoo päässeensä teini-iässä tapaamaan tavarataloketjun silloista johtajaa Sten Stockmannia, joka oli intohimoinen kuoriaisharrastaja.

Vuosien saatossa harrastus on johdattanut yhteen monen alan ihmisiä.

Seuraavaksi Helve vetää arkistokaapista esiin kääpiökuoriaisten armeijan. Pikkiriikkisiä otuksia ei meinaa paljaalla silmällä erottaa.

Helve kertoo kaivelleensa niitä esiin kääpien pilleistä ja ties mistä koloista mikroskoopin linssin alla.

Monesti eri lajit erottaa toisistaan vain yksilöllisistä genitaalialueista. Nykyaikana onneksi tunnistusapua saa nopeasti vaikka toiselta puolelta maapalloa.

”Jokin aika sitten lähetin yhden mikroskooppikuvan kuoriaistutkijalle Italiaan. Vastaus tuli puolessa tunnissa.”

Ääritapauksissa lajinmäärityksessä mennään DNA-tasolle. Tekniikalla on saatu erotettua päällisin puolin samannäköisiä lajeja toisistaan.

Helve tykkää kuoriaisten suomenkielisistä nimistä, jotka vanha kansa on antanut: papintappaja, kuolemankello.

Helve kuuluu kovakuoriaistyöryhmään, joka kerää tietoa lajirekisteriin ja Suomen uhanalaisten lajien punaiseen kirjaan. Seuraava päivitys julkaistaneen vuonna 2020, joten parin vuoden päästä seurantatietojen keruu kiihtyy taas.

Valtaosa lajiseurannasta lepää vapaaehtoisten harteilla. Valtio säästää pitkän pennin, jos se nyt ylipäätään olisi valmis maksamaan lajikartoituksesta.

Helven mukaan Suomen ympäristökeskus ja Metsähallitus tukevat tutkimusta korvaamalla matkakuluja. Kovakuoriaisryhmä haravoi maastoa Suomen joka kolkassa.

Palkkaa Helve ei edes huolisi. Periaatteena on, että ryhmä ponnistelee yhteisen hyvän eteen. ”Kuoriaiset kuuluvat koko Suomelle.”

Miten ötököiden tutkimus sitten hyödyttää tavallista pulliaista?

Helven mukaan kovakuoriaisten lajikirjo on tärkeä mittari ilmastonmuutoksen ja luonnon monimuotoisuuden hupenemisen seurannassa. Jos luonnon monimuotoisuus romahtaa, ei ihminenkään voi hyvin.

Ilmaston lämpenemisestä puolestaan kielii eteläisten, Suomelle uusien lajien saapuminen ja meille perinteisten lajien vetäytyminen pohjoiseen. Moni tunturilaji alkaa olla ahdingossa.

Myös niittyjen lajit ovat taantuneet. Paitsi laidunmaiden väheneminen myös karjan ruokinnan yksipuolistuminen on saattanut vähentää lantakuoriaisten kirjoa.

Maailman hyönteislajeista tunnetaan karkean arvion mukaan alle kolmannes. Etenkin tropiikki on runsaudensarvi, joka ehtyy pelottavalla vauhdilla. Arvokkaita lajeja katoaa, kun sademetsiä raivataan pelloiksi.

Vaikka metsien monimuotoisuus vähenee myös Suomessa, ei tilanne ole yhtä dramaattinen.

Hyvänä kehityksenä Helve mainitsee lahon lehtipuun jättämisen metsiin. Säästöpuut hyödyttävät hyönteisiä kovasti mutteivät haittaa metsätaloutta millään lailla.

”Etelä-Suomessa vain on valitettavan vähän luonnontilaisia metsiä.”

Helve aistii asenteissa tapahtuneen muutoksen. Vielä 1960- ja 70-luvuilla haavin kanssa heiluva hyönteisharrastaja leimattiin sekopääksi, mutta nykyään ohikulkijat pysähtyvät juttelemaan. Ötökkä ei ole enää ällötys.

Helve kertoo viettäneensä kovakuoriaisten parissa lukemattomia tunteja. Tunti päivässä ei riitä, ja kesäisin harrastetunteja kertyy helposti kokonaisen työpäivän verran.

Hän toivoo, että kuoriaispiireihin saadaan lisää nuorta verta.

Leipätyökseen koppakuoriaismies parantaa ihmisiä. Kuulemma myös monet lääkärikollegat viihtyvät luonnossa.

Lajien bongauksessa viehättää yllätyksellisyys. Löytämisen ilo on aivan toista luokkaa kuin esimerkiksi ihmisen painamissa postimerkeissä. Aina voi löytyä uusia lajeja ja muita evoluution tuottamia yllätyksiä.

Lisäksi luonnon monimuotoisuus tukee ihmisten terveyttä. Asiaa on tutkinut muun muassa professori Ilkka Hanski.

”Kannamme enemmän mikrobien DNA:ta kuin omaamme”, Helve huomauttaa.

Kokemuksesta hän tietää, mikä on hyväksi niin ihmiselle kuin kuoriaisellekin.

Katja Lamminen

Avaa artikkelin PDF