Poikkeuksellinen tie ensin papiksi ja nyt piispaksi – Mari Leppäselle oman kutsumuksen tunnistaminen ja tunnustaminen oli pitkä tie

"Kirkko on joutunut kirkastamaan näkemystään ja tuulettamaan monenlaisia toimintatapoja. Kirkolle itselleen on ollut terveellistä huomata, että se ei olekaan itsestäänselvyys tai palvelulaitos, vaan että sen pitää kysyä, mitä voimme tehdä täällä, teille ja nyt", Mari Leppänen pohtii. Kuva: Sanne Katainen

Muutama vuosi sitten Mari Leppänen jäi koukkuun uuteen harrastukseen, nimittäin ikonimaalaukseen. Hänestä on mahtavaa, että ikoneita syntyy vain yksi vuodessa.

"Tässä jatkuvan keskeytysten ja tavoitettavuuden ajassa on virkistävää keskittyä hitaisiin pensselinvetoihin sekä valon ja varjon vuoropuheluun ja viettää kolme tuntia ilman kännykkää."

Leppäsen puhelin onkin soinut viime aikoina tiuhaan, sillä joulukuussa hänet valittiin Turun arkkihiippakunnan uudeksi piispaksi. Nykyinen piispa Kaarlo Kalliala jää eläkkeelle tammikuun lopussa, ja Leppänen aloittaa uudessa tehtävässään helmikuun ensimmäisenä päivänä.

Vaikka hengellisyys onkin ollut aina mukana Leppäsen elämässä, hänen tiensä kirkon töihin, papiksi ja piispaksi on kaikkea muuta kuin suoraviivainen.

Aloitetaan siis alusta. Leppänen varttui Helsingissä, ja hänen hengellinen kotinsa on vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeensä.

"Arjessa eletty usko oli turvallista, mutta se ei ollut koko elämä. Helsinki on kaukana vanhoillislestadiolaisuuden ydinalueelta, ja ystäväni tulivat hyvin erilaisista taustoista."

Leppäsen molemmat vanhemmat tekivät uransa uskonnontutkijoina. Perheessä vallitsi erilaisia katsomuksia kunnioittava ilmapiiri.

"Arvostan suuresti sitä perintöä, jonka sain kotoa. Vaikka itse on syntynyt luterilaiseen Pohjolaan, ihmiset painivat lopulta hyvin samanlaisten kysymysten äärellä eri paikoissa ja eri aikoina."

Syntynyt 1978 Helsingissä.Asuu Liedossa Varsinais-Suomessa. Mökkeilee Iisalmessa Pohjois-Savossa.Perheeseen kuuluvat puoliso ja 19-, 17- ja 14-vuotiaat lapset.Aloittaa Turun arkkihiippakunnan piispana 1. helmikuuta.Koulutukseltaan filosofian ja teologian maisteri.Työskennellyt aiemmin esimerkiksi Turun arkkihiippakunnan dekaanina ja piispan erityisavustajana, projektipäällikkönä Kirkkohallituksessa ja pappina Liedon seurakunnassa.Harrastaa luonnossa liikkumista, avantouintia, lukemista ja ikonimaalausta.

"Luonto on suomalaisille pyhä, ja metsästä puhutaan kirkkona aivan syystä", pohtii itsekin luonnossa viihtyvä Mari Leppänen. Kuva: Sanne Katainen

Varsinais-Suomeen Mari Leppänen päätyi alun perin puolisonsa Risto Leppäsen töiden vuoksi. Folkloristiikkaa opiskellut Mari Leppänen päätyi Turussa ensimmäistä kertaa seurakuntaan töihin, nimittäin tiedottajaksi.

Seurakunnassa työskentely avasi Leppäsen silmät: seurakunnissa tehdään ihmisten parissa paljon merkityksellistä ruohonjuuritason työtä, jota hän ei ollut ennen tullut ajatelleeksikaan. Omassa työssään hän pääsi kertomaan kaikesta tästä.

Uudenlainen ajatus alkoi kyteä Leppäsen mielessä. Herätysliiketausta vaikutti siihen, että Leppäsellä ei ollut ensin sanoja eikä roolimalleja ajatuksilleen.

"Oman kutsumuksen tunnistaminen ja tunnustaminen oli pitkä tie."

Perusteellisen pohtimisen jälkeen Leppänen alkoi opiskella teologiaa. Hän sai pappisvihkimyksen vuonna 2012.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ensimmäiset naispuoliset papit vihittiin virkaansa vuonna 1988, joten yksittäisen naisen kohdalla pappisvihkimys ylittää enää harvoin uutiskynnystä.

Leppäsen kohdalla tilanne oli toinen, sillä hän on tiettävästi ensimmäinen vanhoillislestadiolaistaustainen naispappi. Herätysliike ei hyväksy naispappeutta, eikä näin ollen myöskään Leppäsen uravalintaa.

Leppänen itse näkee, että hän kävi kamppailun oman tiensä löytämisestä ja kutsumuksestaan Jumalan eikä herätysliikkeen kanssa.

"En kuitenkaan koe, että olisin erityisen vahva, vaikka olenkin kulkenut polkua, joka on minun taustallani poikkeuksellinen. Ajattelen enemmänkin, että kokemukseni on tuonut minulle herkkyyttä tunnistaa kamppailuja, joita ihmiset käyvät asioista, joille heillä ei ole sanoja."

Yhdeksän viime vuoden aikana Leppänen on työskennellyt paitsi seurakuntapastorina, myös Turun arkkihiippakunnan tehtävissä, vuodesta 2019 alkaen dekaanina.

Hiippakuntadekaanina hänen työhönsä kuului muun muassa johtamiskoulutus ja työntekijöiden rohkaisu johtotehtäviin. Näitä taitoja hänen piti soveltaa myös itseensä siinä vaiheessa, kun hänet kutsuttiin mukaan piispanvaaliin.

Keskusteltuaan itsensä kanssa hän päätyi samoihin sanoihin, jotka hän oli toistanut aiemmin monille työntekijöille: kirkko tarvitsee erilaisia ja eri-ikäisiä kasvoja. Kun Leppänen oli tehnyt päätöksen, hän oli levollisin mielin.

Piispanvaalissa oli ehdolla kaksi naista ja kaksi miestä, eikä ehdokkaiden sukupuolijakauma herättänyt vaalin aikana ihmetystä. Vasta valinnan jälkeen uuden piispan sukupuoli nousi puheenaiheeksi.

Turun arkkihiippakunta on nimittäin Suomen vanhin hiippakunta, jonka juuret juontavat koulun historiankirjoista tuttuun piispa Henrikin marttyyrikuolemaan noin vuonna 1157. Ensimmäinen kirjallinen maininta Turun piispasta on vuodelta 1259, ja sitä aiempia piispoja kutsuttiin Suomen piispoiksi.

Leppänen on hiippakunnan lähes 900-vuotisen historian ensimmäinen naispuolinen piispa. Hänen toimialuettaan ovat kirkon historian ydinalueet, eli Varsinais-Suomi ja Satakunta.

"Se, että olen tänään tässä, rakentuu kaikelle sille tienraivaukselle, jota edelliset sukupolvet ovat tehneet", Leppänen kertoo.

Leppänen on Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa kolmas naispuolinen piispa. Espoon hiippakunnan piispa Kaisamari Hintikka on järjestyksessä toinen ja Helsingin piispa Irja Askola ensimmäinen. Askola jäi eläkkeelle vuonna 2017.

Turun arkkihiippakunnan tulevan piispan Mari Leppäsen mukaan kirkolla on paljon ammennettavaa vuosituhantisesta perinteestään, kunhan viesti osataan tuoda tähän aikaan. Esimerkiksi kristillisellä hiljaisuuden kulttuurilla on paljon annettavaa nykyajan hälinässä: "Ihminen ei ole kone, Tarvitsemme lepopäiviä ja levon hetkiä." Kuva: Sanne Katainen

Leppänen aloittaa uudessa virassaan aikana, jolloin koronapandemiaa on eletty lähes vuosi. Leppänen huomauttaa, että kirkolle on ollut korona-aikaan erilaista tarvetta kuin esimerkiksi 1990-luvun laman aikaan, jolloin kirkko antoi erityisesti taloudellista apua.

Nyt avun tarve on ollut erityisesti henkistä ja hengellistä. Moni kokee musertavaa yksinäisyyttä ja uupumusta ajassa, jolloin ihmisten on pysyttävä fyysisesti kaukana toisistaan.

Leppänen huomauttaa, että myös kirkolta vaadittiin viime vuonna digiloikkaa, jotta esimerkiksi jumalanpalvelukset, ristiäiset, häät ja hautajaiset on ollut mahdollista striimata verkossa. Etenkin ikäihmisten tavoittamisessa puhelin on ollut entistä ahkerammassa käytössä.

Kun Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta puhutaan, puhutaan usein kirkon jäsenmäärän vähenemisestä. Yksi kirkon tulevaisuuden suurimmista haasteista liittyy Leppäsen mukaan siihen, miten kirkko pystyy toteuttamaan tehtäväänsä tasapuolisesti kaikkialla maassa.

"Kirkko on joutunut kirkastamaan näkemystään ja tuulettamaan monenlaisia toimintatapoja. Kirkolle itselleen on ollut terveellistä huomata, että se ei olekaan itsestäänselvyys tai palvelulaitos, vaan että sen pitää kysyä, mitä voimme tehdä täällä, teille ja nyt."

Leppänen kehottaa pohtimaan, miksi esimerkiksi nuori aikuinen kokee etääntymistä evankelis-luterilaisesta kirkosta, mutta hän etsii samaan aikaan henkisyyttä muilla tavoin, esimerkiksi luonnosta.

Kirkolla on Leppäsen mukaan paljon ammennettavaa vuosituhantisesta perinteestään, kun viesti osataan tuoda tähän aikaan. Esimerkiksi kristillisellä hiljaisuuden kulttuurilla on paljon annettavaa nykyajan hälinässä.

"Ihminen ei ole kone, Tarvitsemme lepopäiviä ja levon hetkiä."

Yksi esimerkki perinteen päivittämisestä on Suomen ensimmäinen pyhiinvaelluskeskus, joka on tarkoitus avata Turkuun kuluvana vuonna.

Kotimaisten pyhiinvaellusreittien tekeminen tunnetuksi on ajan hermolla olemista kahdellakin tavalla, Leppänen huomauttaa. Pyhiinvaellusmatkan vuoksi ei ole pakko lentää ulkomaille, sillä reittejä on kotimaassakin. Vanhoja ja uusia, lyhyitä ja pitkiä pyhiinvaellusreittejä on ympäri Suomen.

Lisäksi korona-aikaan monet suomalaiset ovat löytäneet luontoon aivan uudella innolla.

"Luonto on suomalaisille pyhä, ja metsästä puhutaan kirkkona aivan syystä. Moni on koronan keskellä huomannut, millaisen levon ja vuoropuhelun mahdollisuuden luonto tarjoaa", Leppänen kertoo.

Tästä hänellä on myös omakohtaista kokemusta, sillä vapaa-ajallaan hän viihtyy luonnossa. Raitis ilma tuulettaa ajatuksia, laittaa asiat tärkeysjärjestykseen ja laajentaa horisonttia.

Leppänen viettää kesiään Iisalmen Viitaalla, jossa hänellä on kesäkoti seudulla, jolla hänen äitinsä suku on viljellyt maata kolme sataa vuotta. Äidin kotitila on edelleen karjatila. Suvun kantatilan vanha päärakennus näkyy Leppäsen mökin rannasta.

”Ukki ja mummu olivat viljelijöitä. Olen oppinut pienestä lapsesta arvostamaan sitä elämäntapaa ja työtä. Kun olin lapsi, vietin paljon kesiä mummolassa. Se elämäntapa oli sellaista Jumalan luonnon varjelemista ja vaalimista, kädet syvällä maassa.”