Nuoren naisen selittämätön kuolema on Riikka Pulkkisen Lumo-romaanin keskiössä, kunnes tarina laajenee huikeaksi vallankäytön näyttämöksi

Riikka Pulkkinen: Lumo. 382 sivua. Otava. Kuva: Jonne Räsänen/ Otava

Lukemisto|Kirjallisuus

30.10.202218:00

Arvio

Janica Pörhönen

Riikka Pulkkisen seitsemäs romaani Lumo kätkee sisäänsä yksinkertaisen juonen. 17-vuotias Philippa kuolee ja mysteerinen verho lankeaa heti hänen päälleen. Ruumiissa ei ole merkkejä ulkoisesta väkivallasta, joten poliisi aloittaa tutkinnan. Onko kyse tapaturmasta, itsemurhasta vai henkirikoksesta?

Ex-poikaystävällä, naapureilla ja ystävillä vaikuttaa kaikilla olevan jotakin salattavaa. Kummallista on myös se, että kaikki naapurit ovat erikoislääkäreitä. Onko heillä näppinsä pelissä Philippan kuolemassa?

Nuoren naisen kuolinsyyn selvittäminen ja ihmissuhdedraama on keskiössä, mutta kirjalla on vahvempi yhteiskunnallinen viesti. Se suorastaan huutaa naisen aseman alisteisuutta ja eriarvoisuutta. Päähenkilö Philippa, joka yhä elää läheisten elämässä, on lahjakas, määräilevä ja narsistinen – hän edustaa symbolisesti kaikkea sitä patoumaa, mitä maskuliinunen valta on hänessä aikaansaanut ja tiivistyy piileväksi vihaksi. Feministinen näkökulma näkyy muun muassa kertojan ajattelussa:

”Istu selkä suorassa. Älä ota lisää kakkua. Täytyy tietää missä menee raja. Älä ole kaiken aikaa äänessä. Älä syö suu auki. Älä ole liian kiihkeä.”

Vaikutteita Pulkkinen on kerännyt Lumo-kirjaansa erityisesti Brian Finneyn artikkelista Briony’s Stand Against Oblivion: The Making of Fiction in Ian McEwans’ Atonement. Finneyn ajatukset ”kuvittelevasta tunkeilukyvystä” inspiroivat Pulkkista tässä teoksessa. Tämä kuvitteleva tunkeilukyky on eittämättä Philippan valtaa tunkeutua muiden ajatuksiin.

Oululaislähtöisen Pulkkisen kieli on säihkyvää ja yksityiskohtia koreasti maalailevaa. Tässäkin teoksessa kerronta taipuu tummiin sävyihin, mikä on Pulkkiselle ominaista.

Tarinassa yhdistyy usean kertojan ääni. Kaikkitietävä kertoja vaihtuu välillä minäkertojaan, mutta se, kuka on äänessä, jätetään avoimeksi. Tekstissä kaikuu sekä Philippan, ystävien että naapureiden äänet. Kielessä on valta, sitä teos säkenöi voimakkaasti. Ja lopulta kielellä voi hallita läheisiä, naapuriyhteisöä, jopa maailmaa. Sen kirja osoittaa harvinaisen mykistävästi.