Ukrainalaissyntyinen kirjailija katsoo rintamalle ja kertoo miltä tuntuu tappaa, menettää raajat tai tulla sokeaksi

Svetlana Aleksijevitš: Sinkkipojat. Suomennos: Pauli Tapio. 431 sivua. Tammi. Kuva: Margarita Kabakova / Tammi, kuvankäsittely: Aatu Jaakkola

Luettuani ukrainalaissyntyisen Nobel-kirjailija Svetlana Aleksijevitšin dokumenttiromaanin Sodalla ei ole naisen kasvoja (suom. 2017), ajattelin tietäväni sodan olemuksesta kylliksi ja että sota on enää historiaa.

Sitten Venäjä hyökkäsi Ukrainaan.

Nyt suomennettu Sinkkipojat kertoo Neuvostoliiton sodasta Afganistanissa 1979–1989. Romaani pohjautuu Aleksijevitšin tekemiin lukuisiin haastatteluihin.

Hätkähdyttävää on se, miten samanlaisena kaikki toistuu nyt, vain suuremmin joukoin, suuremmin menetyksin.

Ja vastassa on nyt veljeskansa.

Afganistaniin lähtijöille pauhattiin velvollisuudesta, ihmisten auttamisesta ja vapauttamisesta, isänmaan rajojen turvaamisesta.

Tuolloinkaan osa varusmiehistä ei tiennyt joutuvansa sotaan. Syntyvään paniikkiin oli varattu vodkakoreja.

Toki oli niitäkin, jotka odottivat seikkailua, sankaruutta ja kunniamerkkejä.

Yksilö on sodassa arvoton, mutta kirjailijan tehtävä on antaa hänelle ääni. Svetlana Aleksijevitš näyttää sodan rikkomat ihmiset. Miltä tuntuu tappaa? Menettää raajat? Tulla sokeaksi?

Vaikka henki säilyisi, kukaan ei palaa samana. Sota jää uniin, leimaa tekoja, siirtyy seuraaviin sukupolviin.

Sitä paitsi palaajia odotti siviilissä karu totuus: sota ei ollut kenellekään tarpeen, ei Neuvostoliitolle, eikä Afganistanin kansalle.

Uhraukset olivat turhia.

Kirjan viimeiset sata sivua koostuu Sinkkipoikia vastaan nostetusta oikeudenkäynnistä. Sekin osaltaan näyttää yhteiskunnan, josta sotaan lähdettiin ja johon palattiin.

Sinkkipojat on rankka teos. Sen kohtalotarinoitten voi nähdä ennakoivan Ukrainassa nyt taistelevien ja heidän omaistensa tulevaisuutta sitten, kun aseet on laskettu.