Kirja-arvio: Romaani äidin muistisairaudesta lohduttaa ja kulkee vierellä

Muistisairaus on sokki sairastuvalle ja hänen läheisilleen. Lääkkeet ovat onneksi viime vuosina kehittyneet ja viivyttävät vaikeiden vaiheiden tuloa. Etenemisen vauhtia ei voi ennustaa.

Anneli Suusaaren esikoisromaani kertoo seitsenkymppisen Marjatan sairastumisesta tyttären silmin.

Isä ja tytär jakavat hoitovastuun vuosien ajan. Elämä pyörii kokonaan äidin ympärillä. Kummatkin uupuvat ennen kuin osaavat hakea apua ulkopuolelta.

Suusaari kuvaa lyhyissä välähdyksissä eteen tulevia yllätyksiä. Äiti vaatii päästä uimaan, mutta uimataito on kadonnut. Äiti ei muista käyneensä saunassa, vaikka tukka on vielä märkä. Sanat unohtuvat. Istumaan asettautumistakin on neuvottava.

Romaania keventävät Marjatan nuoruustakaumat. Hän oli taitava ompelija, joka teki itselleen ja tyttärelleen ihania mekkoja. Asujen myötä näytetään äidin elämän valoisa puoli, romanttiset onnen ajat ja seesteinen avioliitto.

Sairauden kuvauksessa on vahva vierellä eletyn tuntu. Intiimienkään ongelmien tuomaa hämmennystä ei karteta. Suru vähitellen katoavasta rakkaasta tulee näytettyä.

Iloinen ja laulavainen äiti muuttuu itkuiseksi. Voi vain arvailla, miten paljon tajuamista, pelkoa ja hätää tuohon sanattomaan itkuun sisältyy.

Kirja saattaa säikäyttää sairastumista pelkäävää: kukapa haluaisi avuttomuutta muitten varassa? Mutta omaishoitajalle teos voi merkitä tärkeääkin vertaistukea, joka on jakamassa raskasta roolia.